sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Harri Sirola: Abiturientti



Harri Sirolan esikoisteos Abiturientti seuraa viimeistä lukiovuottaan viettävän Ville Siikalan elämää Helsingissä 70-luvun lopulla. Päähenkilön lääkärivanhemmat patistavat ainokaistaan valmistautumaan kirjoituksiin ja näin turvaamaan tulevaisuutensa, mutta kuten arvata saattaa, tulevaa valkolakkia eivät opinnot tai epämääräiset urakuviot Lääketieteellisen pääsykokeineen voisi kiinnostaa enempää kuin kilo kiviä. Ville pakenee epävarmuuttaan tuhoisiin suhteisiin miltei jokaisen tapaamansa naisen kanssa, vaikka aikoinaan Villen jättänyt ihana Jonna yhtäkkiä kiinnostuukin jälleen pojasta.

Kun tähän kaikkeen lisätään vielä Villen ja tämän kaverin Pekan välillä nousevat jännitteet, Villellä alkaa iso pyörä heittää aika äkkiä. Villen sekoamista kuvaava Abiturientti kasvaakin todella vaikuttavaksi ja väkeväksi nuortenromaaniksi, jossa on syvyyttä ja vakavuutta esimerkiksi Anna-Leena Härkösen Häräntappoaseeseen nähden yllättävän paljon.

Abiturientissa päähenkilön tapaamat naiset ovat suuressa roolissa. Villen kirjaimellisesti koiranjätösten keskelle jättänyt Jonna esittäytyy sairasta äitiään hoitavana ja pianonsoittoa kuulaisesti harjoittelevana mutta päähenkilön tunteilla leikittelevänä viettelijättärenä, jonka käytöstä Ville siirtyy kostamaan teinidiskossa tapaamalleen Sannalle. Villeen täydellisesti rakastuva Sanna ei näe tunteidensa yksipuolisuutta eikä Ville pysty ilmaisemaan omia, olemattomia tunteitaan tälle. Myös koulun kirjastossa työskentelevä ihana Anneli, Villen kanssa samalla luokalla oleva ja samoista paineista kärsivä Jaana ja Villen valmennuskurssilta iskevä Leena pääsevät panemaan lusikkansa tähän soppaan.

Jonnan tarinaan liittyen onkin mielenkiintoista, miten suuren merkityksen ulosteet ovat saaneet Abiturientissa. Jonnan kanssa heilastelua kerratessaan Ville palaa useammin kuin kerran kohtaukseen, jossa hän innoissaan nimitti perheen Tusse-cockerspanielin Tusse Paavali Ensimmäiseksi ja pani korkeaan asemaan päässeen nelijalkaisen ”vihkimään” Jonnan ja hänet mieheksi ja vaimoksi ”uuskakkistisen salaisen veljeskunnan” nimissä.
Jonna, minä viimein melkein itkien huusin, nyt todistajan läsnäollessa vannot suostuvani vaimokseni, vannot sen kaiken Pyhän nimeen, minun uskontoni, meidän uskontomme ja Uuden Kakkismuksen nimeen, vannot luottavasi minuun kuin vain Kaikkivaltiaaseen Suureen Kakkiin. [s.50]
Uuskakkismi ja muut sanaväännökset tuovat mieleen Sigmund Freudin teorian lasten kehitysvaiheista ja ennen kaikkea anaalivaiheeksi nimetyn ajanjakson, jolloin puolentoista-kolmen vuoden ikäinen ihmisvesa on tavattoman kiinnostunut omista eritteistään. Jatkuvasti kakasta puhuva Ville tuntuu tarkoituksella todella lapselliselta ja kypsymättömältä, semminkin kun Ville nakertaa suhdettaan Sannaan piereskelemällä tahallaan seksin aikana. Villen ja Sannan suhteeseen isketäänkin viimeinen niitti, kun vävyehdokas alkaa puhua Sannan vanhemmille J.K. Paasikiven suolistokaasutteluista.

Villen suunnaton ahdistus tulevaisuuttaan kohtaan estää tätä ryhtymästä mihinkään pitkäjänteiseen työhön, ja oikeastaan Abiturientti onkin pitkälti Villen ailahtelevien mielenliikkeiden ja toimien tarkastelemista. Sirola kirjoittaakin ahdinkoisista ajatuksista parhaimmillaan todella vetävästi.
Minä olin haavoittanut toista ihmistä, minä en menisi Annelin luo enää ikinä, minä en piitannut mitä hän ajatteli häivyttyäni; se merkitsi minulle yhtä vähän kuin pyövelille viideskymmenes irtileikattu pää neljänkymmenenyhdeksän jälkeen, yhtä vähän se merkitsi kuin juutalaisen munakarva keskitysleirillä, yhtä vähän kuin tappaminen ammattisotilaalle. Sillä ei kai ihminen toisesta ihmisestä välitä, itsestään hän välittää, vain itsestään, avun ihminen ottaa vastaan tai auttaa toista mielistelläkseen, palkkion toivossa, kyllä ihminen kumartelee ja liehittelee muttei koskaan turhaan, aina itsensä takia ylenemisen halussa tai rahanhimossa; miten minä silloin häpeäisin naisen tunteita loukata, loukata omaksi edukseni. Ei ihminen ole Jumalan kuva, pilapiirros vain, tai sitten on Jumalakin jo vanhuuttaan paatunut ja silmänsä sulkenut, ehkä vain laiskuudessa kellistelee, poikaansa piiskaa ja enkeleiden kanssa rietastelee. Sillä niin kuin minä olin minä, niin kuin ihminen on ihminen, niin lienee Jumalakin vain Jumala, ehkä hänkin tekee niin kuin elämä ihmistä neuvoo: koska sinä et voi tehdä mitään hyvyyden hyväksi pahuutta vastaan sinun on joko kärsittävä ikuista huolta tai – tämä on helpompaa, hedelmällisempää – puhkaise silmäsi niin et näe sotaa ja ristiriitoja, tärvele korvasi niin et kuule tykkien pauketta, murskaa nenäsi niin et haista ruudin katkua, leikkaa kielesi niin voit maistamatta syödä synnin omenan, vala itsesi teräksen sisään niin ei totuuden veitsi sinuun pysty ja lopuksi upota aivosi suolahappoon niin vapaudut ikävistä ajatuksista eikä turha huoli sinua vaivaa. [s.155-6]
Sirolan tyyli on tajunnanvirtamaisen vuolasta ja paikoin itseäänkin toistavaa mutta realistista: Villen jankkaavat ajatukset kertovat vuorollaan tämän epävarmuudesta ja mietteiden mantramaisesta hokemisesta niiden vahvistamiseksi.

Abiturientin alussa lukijaa saattaa kuitenkin hämmentää Sirolan virallinen ja korrekti kirjoitustyyli, joka tuntuu välillä oudoksuttavan juhlavalta. Tämä kuitenkin kuvaa tekstin tasolla hauskasti sitä ulkokuorta ja kulissia, jota romahtamispisteessä jatkuvasti oleva Ville yrittää ylläpitää: viralliset ja kieliopillisesti pätevät, joskin pitkät lauseet on sullottu niin täyteen ahdistusta, ettei moista ristiriitaisuutta voi kuin ihailla.

Villen suhde ainoaan miespuoliseen kaveriinsa Pekkaan on myös erittäin mielenkiintoinen. Älykäs ja sanavalmis Pekka näyttäytyy Villelle useaan otteeseen ystävän sijaan haastajana, joka uskaltaa huomauttaa suoraan Villen älyttömistä tempuista. Kappelissa kahvittelevien ja kaikesta maan ja taivaan välillä väittelevien poikien toveruus on kuitenkin Villen näkökulmasta aika jännittävällä tasolla, sillä Ville ihailee Pekkaa rajattomasti samalla kun suhtautuu tapaamiinsa naisiin joko hullaantuneen kritiikittömästi tai todella alentuvasti.
…minä olin minä ja Pekka oli Pekka ja me olimme ystäviä, me olimme niin ystäviä ettei meidän koskaan tarvinnut sanoa sitä toisillemme tai olla toistemme seurassa vain siksi että olimme ystäviä. Jos olisimme olleet tyttö ja poika olisimme ehkä rakastuneet, mutta onneksi niin ei ollut sillä rakkaus nahistuu jättäen jälkeensä vain haalistuneen spermaläikän äidin lakanoihin, hyvä ystävyys on rajaton onni, ilman sitä ihmisestä tulee hyypiö, ilman Pekkaa minä olisin ollut hyypiö. [s.39]
Kun opiskelujen suhteen yliyrittävä Jaana joutuu lopulta Hesperiaan hoitoon, myös Ville joutuu tarkistamaan omaa suhtautumistaan opintojen ja edessä odottavan työelämän julmuuden ja mielekkyyden suhteen. Nämä ajatukset ja mietteet tuntuvat erittäin ajankohtaisilta myös nykyajan talouskurimuksessa, vaikka yhteiskuntakritiikki ei olekaan Abiturientin vahvinta sisältöä; jatkuva ihmisistä “laudaturkoneita” muovaavan järjestelmän kritisointi jää Villen omaan mielenmaailmaan nähden hieman vaisuksi.

Samoin myös Villen vanhemmat jäävät alun jälkeen sivuun poikansa tarinasta, mutta he pääsevät esille melko perinteisessä valossa: isän kanssa vaihdetaan upouuteen autoon renkaita ja jutellaan tytöistä ja äidin kanssa parannetaan maailmaa keittiönpöydän ääressä. Abiturientin maailman vanhanaikaisuus ei sinänsä häiritse, mutta se puskee kyllä erittäin selvästi esille säännöllisin väliajoin.

Abiturientti on kaikkiaan todella koukuttava ja ajatuksia herättävä lukuelämys, joka singahtaa kotimaisen nuorisokirjallisuuden terävimpään kärkeen Häräntappoaseen rinnalle.

Petter söi ylioppilaskirjoituksiin valmistautuessaan ja niitä tehdessään holtittomia määriä taloussuklaata ja suolaamattomia cashew-pähkinöitä.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1980
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 302
Lajityyppi: nuortenromaani, psykologinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

2 kommenttia:

  1. Hassua. Muistan lukeneeni kirjan lukioikäisenä ja kirjoittaneeni siitä äidinkielen aineen, mutta nyt huomaan, ettei kirjan sisältö ole jättänyt mitään muistijälkiä. Kakkismi kuulostaa tutulta. Ja joku taisi merkitä panojaan sängynpäätyyn?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös muistoissa ole hassuinta juuri se, että ne ajan mittaan joko kultautuvat tai sitten haalistuvat enemmän tai vähemmän kokonaan - jälkimmäinen on tosin innokkaalle lukijalle ihan hyväkin juttu, sillä taannoin luetut kirjat tuntuvat liki uusilta elämyksiltä!

      -Petter

      Poista