Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra

Jaakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extra on Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren ja Miki Liukkosen O:n kanssa samoissa kokeilevissa sfääreissä huiteleva romaaninjärkäle politiikasta. Yli-Juonikas seuraa Perussuomalaisten taivalta Arkadianmäellä aina kevään 2011 Jytky-juhlinnasta neljää vuotta myöhemmin leimahtaneeseen pakolaiskriisin jälkijäristyksiin saakka. Kokonaisuuden keskiössä pyristelee perussuomalaisen kansanedustajan avustajana työskentelevä Mika Kingelin, joka pääsee seuraamaan kuohuvaa poliittista elämää paraatipaikalta. Parlamentaarista työskentelyä on virkistämässä esimerkiksi kadonneen veteraanipoliitikon tapaus, jonka selvittäminen johdattaa keskelle päivänvaloa kestämättömiä asekauppoja, eikä sisällissodan varjokaan suostu siirtymään salaisuuksien päältä.

Jatkosota-extra haastaa lukijaansa alusta loppuun tyylillisellä tilkkutäkkimäisyydellään – tarinaa kerrotaan esimerkiksi blogipäivitysten, klikkiotsikoiden ja ristikoiden muodossa, ja romaanin jännittävä loppukohtaus vilistää menemään komeasti nuottiviivastojen päällä. Kokonaisuutena Jatkosota-extra on varsin haastava lukuelämys kaikessa laajuudessaan ja moninaisuudessaan unohtamatta romaanin tyylilajia eli satiiria, joka ei päästä sekään lukijaa helpolla. 

Tosimaailman poliittisten hahmojen ja fiktiivisten päättäjien kansoittama hahmogalleria on valtavan sekalainen seurakunta, jonka jäsenten perässä pysymistä fiktiivisten hahmojen omituiset mutta hauskat nimet ovat kuitenkin helpottamassa. Kari Vihapuheloisen, Platon Alienin ja Ramses Hirvisaaren kaltaiset nimiväännökset sekä puolueen henkistä ilmapiiriä luotaavat sopivan alleviivaavat ”Valhalla-aholaisuus” ja ”maahantunkukriittisyys” livahtavat tehokkaasti tarinaan mukaan.

Yli-Juonikas ymppää teoksensa kieleen häikäilemättä mukaan poliittista ympäripyöreää jargonia, teknologista sanastoa ja muoti-ilmaisuja. Yhdistelmästä rakentuu kuitenkin mielenkiintoista ja sisällöltään runsasta luettavaa, jonka eri tasojen oivaltaminen edellyttää niin medialukutaitoa kuin yleissivistystäkin.

– Kahden virkkeen mittaiset kommentit sulla menee aina nappiin. Pystyt upeasti paketoimaan parilla lauseella esimerkiksi jonkin kuntaliitosmallin. Mutta kolme vähänkin pidempää virkettä liikkuu jo ehdottomasti riskirajalla. Jos ajatellaan että tulee tilanne, jossa täytyy kylmiltään pitää laveampi puheenvuoro.
   – On se suuri kysymysmerkki. Oikeastaan harmittaa, kun on tähän ikään asti päässyt niin helpolla. On perheen ja kavereiden kanssa voinut ikäänku tuudittautua siihen, että Toodit TousonGets Tax Profits From Housing Rapefugees #StopIslam #AltRight bit.ly/2ndBbW1
   – Stop stop. Nimenomaan. Tästä me juteltiinkin jo toisessa langassa. Sulla on aina ollut rinnalla joku läheinen joka viheltää pelin poikki heti kun juttu eksyy väärälle raiteelle. Elikkä olisiko tässä sinun mielestä paikallaan ihan vain semmoinen kylmä, voisiko sanoa rousseaulainen meininki, että me ja kannatusryhmä jätetään sinut pärjäämään omillasi? Jolloin sinä ehkä joutuisit ihan oikeasti kohtaamaan ja käsittelemään tämän asian ja etsimään siihen oman ratkaisun?
   – Niin. Täytyy sanoa, että pelottava ajatus. #Huh #seksivau. Mutta kaipa sellaistakin vois kokeilla, hetken vähintään. Kun ei oo muutakaan lääkettä löytynyt. [s. 551]

Markus Pyörälän suunnittelema taitto runsaine kuvituksineen ja kerronnallisia ratkaisuja tukevine visuaalisine krumeluureineen on sanalla sanoen täysosuma kansitaiteessa savuavaa Eduskuntataloa myöten. Yli-Juonikas osaa liikkua sujuvasti tyylilajista ja tekstilajista toiseen, ja Pyörälän rustaamat autenttiset näköisversiot esimerkiksi kommenttipalstojen öyhötyksistä tekevät kerran toisensa jälkeen vaikutuksen.

Juonensa puolesta Jatkosota-extra on kuitenkin ongelmallinen tapaus – Painovoiman sateenkaaren ja O:n tapaan luvassa ei ole erityisen vakaasti tai järjestelmällisesti etenevää kokonaisuutta, mutta Yli-Juonikkaan romaani kestää yllättävän vähän aikaa ennen hajoamistaan. Trillerimäiset elementit ja salaliittokuviot valahtavat Jatkosota-extran muutenkin kieli poskessa -hengessä harmittavan nopeasti koomisiksi episodeiksi, jotka eivät ole lopulta järin mielenkiintoista luettavaa. Täysistuntojen dynamiikan kuvaaminen ja ”edarilaisten” virkistystoiminnan seuraaminen puolestaan tempaisevat hienosti mukaansa, ja Jatkosota-extrasta löytyykin runsaasti mielenkiintoisia ja viihdyttäviä yksittäisiä kohtauksia sekä näennäisen irrallisia mutta tenhoavia tekstinpalasia. Jälkimmäisistä mieleen jää varmasti eräs luku, jossa Yli-Juonikas vertailee Human Centipede -elokuvasarjan eri osien teemoja perussuomalaisten menestystarinaan 2010-luvulla.

Sitä vastoin Mika Kingelin ei nouse tarpeeksi vahvaksi punaiseksi langaksi Jatkosota-extrassa esimerkiksi Painovoiman sateenkaaren Tyrone Slothropiin nähden. Neuroottisessa ja toisaalta vallasta huumaantuvassa Kingelinissä olisi kyllä syvyyttä ja kiinnostavuutta, mutta Yli-Juonikas jakaa miesparalle turhan vähän huomiotaan. Mutta ne määrällisesti vaatimattomat paistattelut valokeilassa ovat onnistuneita ja hulvattomia – hyvänä esimerkkinä sosiaalisia tilanteita kammoavan Kingelinin tähtihetkistä toimii miehen ekskursio maaseudulle tekemään poliittisia ovensuukyselyitä. Yli-Juonikas osaa taitavasti asettua Kingelinin nahkoihin, ja tämän vinksahtaneen mielenmaailman luotaaminen tuo mieleen Liukkosen O-romaanin uskottavat psykologiset syvänteet. 

Vihdoin Mika oli kypsä myöntämään, että hän oli lapsesta asti asemoinut itsensä kaikkien muiden ihmisten alapuolelle. Välttämättä ihmisyhteisöt eivät olleet koskaan hyljeksineet häntä, kuten hän oli aina itse alitajuisesti uskonut – ehkä hän oli joka kerta valinnut hylkiön roolinsa itse. Luultavasti hän oli muiden silmissä jotain yhdentekevän ja näkymättömän väliltä, ei niinkään vastenmielinen. Mutta itseään kohtaan hän oli potenut tiedostamatonta kieroutunutta inhoa koko ikänsä. Oma naamataulu, kroppa, olemus ja varsinkin persoonallisuus oli iljettänyt häntä aina, mutta vasta nyt totuus kirkastui hänelle kaikessa kolkkoudessaan. Toisten ihmisten seurassa hän oli aina pelännyt näyttävänsä rumalta tai vähintään naurettavalta. Huoli helpotti vasta yksinäisyydessä. Koska hän viihtyi parhaiten yksin, hän oli päätellyt olevansa ihmisvihaaja.
   Sikäli käsitteiden määrittely oli yhdentekevää, että itseinho otti Mikan valtaansa vain toisten ihmisten läsnäollessa. Noustakseen pintaan itseinho vaati katalyytiksi toisia ihmisiä. Joten onko sillä väliä, miksi minä tautiani kutsun, Mika tuumi toikkaroidessaan keskellä mustan messun meluisaa rituaalikauhua. Jos kerran vihaan itseäni vain silloin kun näen peilikuvani toisten ihmisten lasittuneissa katseissa, on minulla kai hyvä syy vihata ja karttaa myös peilejä eli toisia ihmisiä. [s. 467–468]

Jatkosota-extra tuo kotimaiseen kirjallisuuteen omanlaisensa raikkaan tuulahduksen, joka uskaltaa koetella romaanitaiteen rajoja. Tyyli ja tarkoitus kulkevat pääasiassa moitteettoman kuuliaisesti käsi kädessä, mutta sisällölliset tasapaino-ongelmat tekevät muutenkin sirpaleisesta romaanista varsin haastavan luettavan – täysin varauksetta Jatkosota-extraa ei siis voi suositella kokeilevan kirjallisuuden ystävällekään.

Petter ei ole ehtinyt sivistämään itseään Human Centipede -leffojen parissa, 

mutta on kärvistellyt Sharknado-toimintasähellysten kanssa saamatta haikammoa.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 669
Kansikuva ja graafinen suunnittelu: Markus Pyörälä 
Lajityyppi: kollaasiromaani, satiiri, scifi
Mistä saatu: lahjakirja