George Saunders: Lincoln bardossa

George Saunders on tullut suomalaisille lukijoille tutuksi mainioiden novellikokoelmiensa myötä – Joulukuun kymmenes ja Sotapuiston perikato ovat osoittaneet Saundersin olevan kynänjäljeltään terävä ja omintakeinen kirjoittaja. Siksi ehkä jännitinkin, miten lyhytproosallaan vakuuttanut mies selviää kokonaisen romaanin kirjoittamisesta. Harmittavasti Saundersin Lincoln bardossa -esikoisromaani on saamastaan suitsutuksesta huolimatta kaikkea muuta kuin ongelmaton lukuelämys.

Lincoln bardossa seuraa Abraham Lincolnin perhe-elämän traagisia käänteitä. Lincolnin poika Will kuolee helmikuussa 1862 lavantautiin keskellä sisällissodan hurjinta myllerrystä, ja sureva isä vetäytyy yhdeksi yöksi hautuumaan kryptaan jättämään hyvästejä pojalleen.

Abraham ei osaa arvatakaan, minkälainen hullunmylly tuonpuoleisessa on käynnissä kovan surun keskellä. Will Lincolnin saapuminen bardo-nimiseen välitilaan käynnistää hurjan taiston helvetin ja taivaan välillä. Kiirastulessa tekojaan enemmän tai vähemmän katuvat, kaikkea muuta kuin puhtoiset ihmissielut joutuvat pistämään itsensä likoon pelastaakseen Willin ja itsensä.

Lincoln bardossa on kerrontatavaltaan hyvin poikkeuksellinen romaani. Tarinaa seurataan vuorotellen eri hahmojen sisäisen monologin muodossa, ja vikkelimmillään Saunders vaihtaa kohtauksen kertojaa parin lauseen jälkeen – tosimaailman puolella tapahtumat rakentuvat hautuumaakohtauksia lukuun ottamatta ”aikalaiskirjallisuudesta” napattujen lainausten varaan, ja tuonpuoleisessa aaveet kertovat todistamistaan tilanteista kukin omalla nyrjähtäneellä tyylillään.

Roger Bevins III ja Hans Vollman toimivat tarinan jonkinlaisina päähenkilöinä, jotka yrittävät häiriintyneistä tavoistaan ja olomuodoistaan huolimatta pitää bardossa yllä jonkinlaista jöötä – aviovuoteen iloja kokemattoman Vollmanin sukuelin on paisunut valtavaksi, ja Bevinsillä on puolestaan käsiä ja jalkoja vaikka muille jakaa. 

Miehet eivät kuitenkaan syvene tarinan edetessä erityisen mielenkiintoisiksi hahmoiksi, vaan Saunders luottaa vähän liikaakin kaksikon mukanokkelaan ja itsetietoiseen sanailuun, jonka kautta samoja juonenkäänteitä kerrataan aina uudestaan ja uudestaan läpi. Muut bardossa kärvistelevät aaveparat surkeine kohtaloineen, inhimillisine vikoineen ja ajattomine ongelmineen ja neurooseineen ovat huomattavasti mielenkiintoisempia ja samaistuttavampia kuin valokeilaan päässeet kummajaiskummitukset.

Kun omistaa neljä kotia ja palkkaa viisitoista täyspäiväistä puutarhuria huolehtimaan, että seitsemän puutarhaa ja kahdeksan keinotekoista puroa ovat moitteettomassa kunnossa, sitä viettää, välttämättömyyden pakosta, paljon aikaa rientämällä kodista toiseen, puutarhasta puutarhaan, niin ettei kenties ole yllätys, että eräänä iltapäivänä, kiiruhtaessaan tarkastamaan miten lempihyväntekeväisyyskohteen johtokunnalle laitettavan päivällisen valmistelut edistyvät, sitä huomaa tarvitsevansa ihan välttämättä lepoa, lysähtää toisen polven varaan, sitten kokonaan polvilleen ja kaatuu naamalleen, eikä pääse ylös, jatkaa matkaa tänne vähän pitemmälle lepotauolle vain huomatakseen, että se on kaikkea muuta kuin levollista, sillä vaikka sitä näyttää lepäävän, sitä murehtii kaiken aikaa vaunujaan, puutarhojaan, huonekalujaan, kotejaan ynnä muuta, kaikkea mikä (toivon mukaan!) odottaa kärsivällisesti omistajansa paluuta, eikä ole (taivas varjele!) joutunut jonkun (holtittoman, huolimattoman, arvottoman) Toisen käsiin.  

percival ”hosupekka” collier


Hra Collier (paidanrinnus savessa kaatumisen jäljiltä, nenä liiskaksi ruhjoutuneena) oli pakotettu jatkuvasti leijumaan vaaka-asennossa kuin inhimillinen kompassineula, päälaki siihen suuntaan, mikä kiinteistö häntä kulloinkin eniten huolestutti. Nyt hänen päälakensa osoitti länteen. Meidän saapumisemme sai huolen haihtumaan ja hän huokaisi huomaamattaan mielihyvästä, ponnahti pystyasentoon ja kääntyi meihin päin.  

hans vollman [s. 154–155]

Lincoln bardossa yhdistää mielenkiintoisesti fantasiaelementtejä historialliseen kerrontaan. Bardon omituinen maailma ja romaanin puolivälin jälkeen käynnistyvä sodankäynti, joka tappaa kerran kuolleita uudestaan, eivät kuitenkaan varsinaisesti tarjoile mitään uutta – nyrjähtäneistä fantasiasepitteistään tunnetun Terry Pratchettin kädenjälki näkyy vahvasti romaanin maailmassa. Olisin odottanut Saundersilta nimenomaan tällä saralla huomattavasti enemmän, sillä miehen novelleissa nähdyt oudot miljööt ovat olleet poikkeuksetta mielenkiintoisia ja persoonallisia.

Saunders kuitenkin petraa hienosti kuvaamalla todellisen maailman puolella tapahtuvia kauheuksia. Mustien orjien kokemat julmat kohtalot ovat karua luettavaa – esimerkiksi Litzie Wrightin kauhea kohtalo on kaikessa yhtäkkisyydessään tyrmistyttävä sivujuonne romaanissa. Sitä vastoin piipahdus Fort Donelsonin mittelön jälkiselvittelyihin jää turhan irralliseksi sivupoluksi, vaikka Saunders kuvaa taistelukentän kauheuksia tutulla häiriintyneellä alavireellä höystettynä.

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt ketään kuollutta. Nyt näin niitä senkin edestä. Yksi poikarukka oli karahtanut umpijäähän katsellen haavaansa silmät kauhusta selällään. Sisälmykset olivat pursunneet osin ulos ja hänen kylkeensä oli ohuen jääkuoren alle muodostunut punaisen ja violetin kirjava töhry. Minulla oli kotona lipaston päällä pyhäkoulukortti, jossa oli kuva Jeesuksen Pyhästä Sydämestä, ja tämä nuori mies oli ihan kuin se, paitsi että violetinpunainen möykky oli hänellä alempana ja se oli isompi ja toisella puolella ja hän katsoi sitä kauhuissaan.

Brian Bell ja Libby Trust (toim.): Kunnian hirvittävä hinta – Kokoelma sisällissodassa taistelleiden miesten kirjeitä [s. 183]

Lincoln bardossa ei kuitenkaan osaa hyödyntää mielenkiintoisinta hahmoaan kovinkaan tyydyttävällä tavalla. Saunders ei nosta missään vaiheessa Abraham Lincolnia erityisen isoon rooliin saati havainnoi romaanin tapahtumia pitkänhuiskean presidentin vinkkelistä, ja tämä on mielestäni hukattu tilaisuus. Aaveita näkemätön ja Willin ruumiin äärellä kykkivä Lincoln on koko romaanin ajan autuaan tietämätön bardon tapahtumista, ja vaikka Abrahamin omat muistot välillä välähtävätkin esille, hahmo jää etäiseksi ja ylimääräisen oloiseksi.

Vaikka en odottanutkaan mitään postmodernia kuvainraastamista saati Timur Bekmambetovin Abraham Lincoln: Vampire Hunter -elokuvan henkistä yliampuvaa uudelleentulkintaa historiallisesta henkilöstä, on sääli huomata, miten Saunders varoo ja arkailee isä-Lincolnin käyttämistä. Niinpä persoonallisisesta olemuksestaan tunnetun presidentin ulkonäön arvosteleminen tuntuu halvalta ja väkinäiseltä ratkaisulta.

Korvat olivat isot ja epämuodostuneet.

Abraham M. Gordon: Abraham Lincoln – lääketieteellinen luonnehdinta



Kun hän oli hyvällä tuulella, odotin aina että hän heiluttelisi niitä kuin hyväluontoinen norsu.

Ruhtinatar Felix Salm-Salm: Kymmenen vuotta elämästäni



Hänen nenänsä ei ollut suhteettoman suuri, mutta kaidat kasvot saivat sen näyttämään kookkaalta.

Edward J. Kempf: Abraham Lincolnin terveen järjen filosofia



Hänellä oli melko pitkä nenä, mutta melkoisen pitkä on mieskin, joten mittasuhteiden tasapainolle se on Välttämättömyys.

Ruth Painter Randall: Mary Lincoln – Avioliiton elämäkerta, erään sotilaan kertomus [s. 237]

George Saundersin romaani osoittaa valitettavasti sen, että mies ei veny luontevasti pidemmän proosan kirjoittamiseen. Lincoln bardossa on kunnianhimoinen teos, jonka toteutus on jäänyt valitettavan puolitiehen.

Alkuteos: Lincoln in the Bardo
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Kaijamari Sivill
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 254
Kansikuva: Ilkka Kärkkäinen
Lajityyppi: historiallinen romaani, fantasia
Mistä saatu: kirjastosta lainattu