Ulla-Lena Lundberg: Sade

Ulla-Lena Lundbergin Sade on mielenkiintoinen mutta kokonaisuutena hyvin omituinen romaani vedestä, ihmisyydestä ja kunnianhimosta. Oraan ja Bengtin seikkailut vetäisevät lukijan mukaansa parhaimmillaankin vain keskinkertaisella imulla.

Kivikaudella elävä Oras liikkuu heimonsa kansanvaelluksen mukana uusiin seikkailuihin. Heimon poppamiehenä toimivan Parveilevan mehiläisen varjoon jäänyt Oras oppii hyödyntämään omia kykyjään henkiasioiden suhteen, mutta matkat yliluonnollisessa maailmassa sade-eläinten houkutteluineen muuttuvat iän kertyessä aina vain hankalammiksi. Vuosituhansia myöhemmin ruotsalainen vesi-insinööri Bengt saapuu Afrikkaan vesihuollon kehittäminen mielessään, mutta takakireä teknokraatti huomaa olevansa itse nesteessä niin perinteitä arvostavan paikalliskulttuurin kuin lievästi sanottuna haastavan vesitilanteen kanssa.

Sateen ensimmäisen puolikkaan mittainen Oraan tarina on sekava mutta kieleltään raikkaan runollinen aikamatka ihmiskunnan alkuvaiheisiin. Varsinkin Oraan osuuden loppupuoli juoksettuu unenomaisine henkimaailmassa kulkemisineen haastavaksi luettavaksi, ja se loppuu kuin seinään Oraan yhtäkkisen vanhenemisen myötä. Luolamiehen tarina on omalaatuisine kielikuvineen parhaimmillaan kuvatessaan todellisen maailman tapahtumia, ja Lundberg pääsee uskottavalla tavalla asettumaan entisajan ihmisen nahkoihin.

Me emme vieroksu lihan ryöstämistä leijonilta, niinhän leijonatkin ryöstävät lihaa hyeenoilta, ja joskus se onnistuukin. Joskus leijonista kuitenkin paistaa ilkeä taipumattomuus, ja tiesimme kuinka kävisi kun teimme niin kuin tehdään. Uhrasimme suustamme viimeisen kosteuden, syöksyimme hirveästi kirkuen niitä kohti ja heitimme niitä kivillä ja oksilla ja huusimme, että ne olisivat kuolema omia, elleivät antaisi lihaa takaisin. Meistä kai näki, ettemme olleet vakuuttuneita asiastamme. Pari leijonanaista nousi ja kyyristyi loikkaan, maa järkkyi jalkojemme alla niiden sähinästä ja karjunnasta. Kun lähimpänä oleva ponkaisi hyppyyn ja syöksyi eteenpäin, me kaikki pinkaisimme juoksuun.
   Leijona on sellainen eläin, että jos se haluaa, se voi tappaa meidät, mutta siinä suhteessa se muistuttaa vanhaa ihmistä, että se säästelee voimiaan. Se oli juuri syömässä, ja oli laiha vuodenaika. Kun se loikan jälkeen päätyi maahan, se pysähtyi, ravisteli turkkiaan, huitoi hännällään ja karjui ja huusi uhkauksia, joita leijona suoltaa helposti, sillä se ei ole kohtelias eläin. Se nakkeli päätään, kääntyi ja lönkytti takaisin ruokapaikalleen. [s. 41–42] 

Bengtin tarinanpuolikas on ehdottomasti Sateen mielenkiintoisin osuus. Lundberg kuvaa insinöörin vaikeuksia letkeän liioittelun kautta – mies joutuu hankaluuksiin melkein jokaisessa juonenkäänteessä suurelta osin oman taitamattomuutensa takia. Tilanteet leviävät käsiin yhtä tragikoomisella tavalla kuin niin ikään afrikkalaista elämänmenoa kuvanneessa Petina Gappahin Muistojen kirjassa.

Sateen Afrikka ei kuitenkaan esittäydy lukijalle mahdottomana maanosana, jonka omintakeinen kulttuuri ja lapsenkengissään oleva infrastruktuuri eivät anna länsimaiselle hyväntekijälle jalansijaa. Lundbergin Afrikka-kuvaus on monitasoista ja mielenkiintoista luettavaa, jossa Lundberg lähtee itsetietoisesti purkamaan stereotypioita esimerkiksi Bengtin tuhoon tuomitun vesiprojektin avajaisia kuvatessaan.

Hän maalaili eteeni kuvan ristiriidoista ja kytevästä väkivallasta. Loppujen lopuksi juhlista pääsisivät nauttimaan vain korppikotkat, jotka iskisivät kiinni pumppuasemani savuavien raunioiden ympärille kinostuneisiin ruumiisiin.
   Minä kuitenkin tiesin, ettei kysymys ollut siitä. Justicen maalailema vanhan ja uuden ristiriita oli ollutta ja mennyttä: tosiasiassa eri kirkkokuntien edustajat olivat kiinnostuneita ekumeniasta ja osallistuivat aktiivisesti paikalliseen kulttuurielämään, ja perinteisen kansanparantajien ja klinikan henkilökunnan välit olivat olivat kohteliaat: toisinaan he jopa ohjasivat potilaita toistensa luo. Henget kehottivat ngangaa lähettämään jonkun potilaan klinikalle; toisaalta taas potilas, joka teki kuolemaa vaikkei hänestä löydetty mitään sairautta, saatettiin ohjata ngangan luokse jotta tämä selvittäisi, mikä henki oli pannut potilaaseen kuoleman, ja ajaisi sen ulos. [s. 111]

Bengtin toimet eivät ole kuitenkaan erityisen mielenkiintoisia – paikallisten byrokraattien kanssa häslääminen ja vallasväen voitelu alkavat toistaa itseään varsin nopeasti. Lundberg on rakentanut Oraan ja Bengtin välille suoraan sanottuna vähän ohuen aasinsillan. Tarinan edetessä Bengt näet rupeaa vesihommien sijaan suojelemaan lähiseudulla olevia luolamaalauksia, joita Oras ja Parveileva mehiläinen tekivät elinaikoinaan.

Kulttuuriperinnön turvaaminen voisi olla mielenkiintoinenkin sivupolku, mutta Sade hajoaa loppuaan kohden liian hajanaiseksi kokonaisuudeksi, joka menettää parhaansa teränsä viimeistään Solveigin ilmestyttyä kuvioihin. Ruotsiin jätetty heila saapuu Afrikkaan antamaan Bengtille uuden tilaisuuden ja muuttamaan Sateen kömpelön mukahauskaksi nolosteluksi. Lundberg vetää kaikin tavoin pieleen menevän jälleennäkemisen tilannekomedian puolelle kaikkea muuta kuin luontevasti, ja kyseessä on harmillinen pohjanoteeraus muutenkin askellukseltaan haparoivalle romaanille.

– Miten ihmeessä sinä olet täällä? Sinähän olet sairas, sinulla on kuumetta.
   – Ei enää. Olen terve kuin pukki. Kun olit lähtenyt, kylän poppamies tuli ja paransi minut.
   – Herttanen aika sentään. En ymmärrä yhtään.
   – Sen minä käsitän. Jos kaikki olisi sujunut suunnitelmien mukaan, olisit saanut tutustua häneen, hän on kiinnostava ihminen. Olisimme ajaneet kylään ja käyneet katsomassa minun pumppuasemaani ja kierrelleet tyypillisessä maalaiskylässä. Se olisi varmasti kiinnostanut sinua, mutta suunnitelma meni nyt mönkään.
   – Tulitko tänne minun takiani?
   – Tietenkin. Olen niin onneton siitä, miten tässä kävi. Kaikki muuttuu, kun saan oikaistuksi selkäni.
   Mutta kun minä en saanut selkääni oikaistuksi. Solveig lukitsi auton puolestani ja minä kompuroin hotellin vastaanottoon nojaten rystysiini kuin gorilla. Nenäni ylettyi juuri tiskin reunalle, kun toivotin hyvää iltaa. [s. 194]

Petter otti elämänsä pahimman noidannuolen 
selkäänsä kesken erästä muuttoa vuosia sitten.

Alkuteos: Regn
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1997
Suomennos: Leena Vallisaari
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 254
Kansikuva: Ulla-Lena Lundberg ja
Shutterstock/Donovan van Staden
Lajityyppi: psykologinen romaani,
historiallinen romaani
Mistä saatu: arvostelukappale