Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat on haastava ja monitasoinen romaani. Viron vuoroin natsien ja vuoroin venäläisten ikeenalaisesta lähihistoriasta kertova tarina on kuitenkin samaan aikaan melkoinen sekasotku. Siihen verrattuna Harri Sirolan hahmokaartiltaan huomattavasti isokokoisempi Kaksi kaupunkia tuntuu paljon selkeämmältä ja vähemmän kikkailevalta kokonaisuudelta.

Varsinkin romaanin alussa on luvassa haasteita, kun Oksanen alkaa rakentaa tarinaansa useiden eri hahmojen näkökulmasta. Nopeat vaihdokset ja Rolandin näkökulmasta kerrotut tapahtumat eivät edes paljasta tämän nimeä lukijalle, mikä viimeistään vaikeuttaa hahmojen välisten suhteiden käsittämistä.

Tarinan keskiössä oleva Juudit pelaa kahta puolta toimimalla natsipamppu Hellmuthin sotamorsiamena ja samaan aikaan vuotamalla tältä saatuja tietoja Rolandille. Identiteettiään vaihtanut Edgar puolestaan yrittää kirjan jälkimmäisellä aikatasolla jäljittää kadonnutta Rolandia ja kestää seonnutta vaimoaan.

Vaikka tarina selkiytyykin alun jälkeen, ärsyttävä pihalla olon tunne seuraa lukijaa koko romaanin ajan. Tarkoituksella reikäjuustoakin aukkoisempi Kun kyyhkyset katosivat ei kuitenkaan täydenny järin luontevasti tai tyydyttävästi tarinan edetessä, vaan lopussa kaikki selviää yhdellä rysäyksellä. Tämä tietysti avaa voimakkaammin sitä, kuka on ollutkin kuka, mutta epäselvä ja tahallaan hämäävä alku turhauttaa melkoisesti. Oksanen kuljettaa tarinansa kuitenkin voimakkaammin ja toimivammin loppuunsa kuin mitä esimerkiksi E. Lockhart tekee rakenteeltaan vähän samanlaisessa We were liarsissa, jonka suurin yllätys häämöttää kuin myös lopussa.

Oksasen romaanin loppu ei kuitenkaan ole järin viimeistellyn oloinen, vaan Rolandin löytyminen tehdään niin yllättäen, että se tuntuu lopulta vähän kömpelöltä ja hätäiseltä ratkaisulta. Toisaalta Oksanen osaa venyttää tarinansa viimeisessä osassa tapahtuvaa kahvila Moskovan väijytystä todella jännittäväksi.

Juudit onkin hämmentävästi koko romaanin keskushahmo, joka jättää Rolandin ja Edgarin aika suvereenisti taakseen tuolla kaksoisagentin roolillaan. Juuditin ja Rolandin kohtaukset eroavat melkoisesti toisistaan ennen kaikkea Oksasen käyttämän kielen myötä, sillä Rolandin ajatukset välittyvät lukijalle varsin raskaan ja faktoja vilisevän tyylin myötä.

Ymmärsin, että näitä vuosia haluttiin tarkastella hyvällä omallatunnolla sittenm kun Viro olisi jälleen: että toiminnan lainmukaisuudesta ja hyvän tavan alaisuudesta olisi oltava todisteita, dokumentoitua materiaalia. Hyvä käytös oli silti jotain, mihin meillä ei ollut varaa, jo bolsevikkien toimet olivat osoittaneet, että maamme ja kotimme olivat sivistystä vailla olevien olentojen hallussa. Ääneen en kapteenia kuitenkaan arvostellut, lukeneena miehenä ja vapaussodan sankarina hän tiesi sotimisesta enemmän kuin minä ja hänen opeissaan oli paljon viisautta. Hän oli kouluttanut joukkoja, opettanut ampumaan, morsettamaan ja pitänyt huolta siitä, että metsässä tärkeintä taitoa, juoksemista, oli harjoiteltu tarpeeksi joka päivä. [s.18]

Kun kyyhkyset katosivat on ongelmistaan huolimatta rohkean erilainen teos Oksasen muuhun tuotantoon nähden. We were liarsin tavoin se vaatinee vähintäänkin toisen lukukerran avautuakseen kunnolla lukijalle, mutta ihan heti kirjankansien sulkeuduttua ei kyllä tee mieli yrittää uudestaan.

Petter sukeltaa seuraavassa kirja-arviossaan keskelle ihmisten ja häijysti virnistelevien,
ihmislihaa syövien jättiläisten välistä kamppailua.
 

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Kustantaja: Like
Sivumäärä: 366
Kansi: Mika Perkiökangas
Lajityyppi: historiallinen romaani
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä