Jari Järvelä: Tyttö ja rotta

Jari Järvelän dekkaritrilogian toinen osa Tyttö ja rotta jatkaa sarjan väkivaltaista ja synkkää linjaa. Tyttö ja pommi -romaanista tuttu nuori nainen Metro on päätynyt Berliiniin ystävänsä Koskelon ja kahden venäläisen graffitintekijän Aljoshan ja Vorkutan kanssa edellisosan verisen tapahtumaketjun jälkeen, ja Metro on edelleen katkera Kotkassa tapahtuneista vääryyksistä.

Berliinissä nelikko asuu salaperäisen Tuntemattoman isännöimässä asunnossa, joka sijaitsee hylätyssä kerrostalossa. Naapureina ovat narkkarit ja seonnut nainen Amerikan Puhveli, joka siivoaa rappukäytävää päivästä toiseen. Asunnossa on myös kuuluisan graffitintekijä Banksyn arvokas, koko seinän kokoinen graffiti Jäärotta, joka olisi paljastuessaan mittavan arvokas.

Kerrostalon kulmalla pyöri pillerihumalaista sakkia, jolla oli suuria vaikeuksia pysyä seisaallaan. Silti ne vaativat meiltä rahaa. Yksi niistä heilutteli paskaista neulaa ja uhkasi tartuttaa meihin jokaiseen aidsin, jos lompakot eivät aukea.
         Onnistuimme tunkemaan niiden ohi portaisiin. Neulamies horjui perässä. Se huusi, että me tunkeuduttiin sen kotiin. Jos me ei poistuttaisi heti, se hakkaisi meidät hengiltä. Sillä oli siihen oikeus, se vain suojeli kotiaan.
         Olimme tavanneet yhden naapureistamme. [s. 21]

Metro ei kuitenkaan voi jättää Kotkaa menneisyyteen, vaan joutuu palaamaan sinne erinäisten tapahtumaketjujen kautta; murhilta ei tässäkään osassa vältytä. Paluusta Kotkaan sukeutuu jännittävä seikkailu, jossa päästään taas kosketuksiin vartioiden, graffitintekijöiden vihollisten, kanssa. Vereltä ei tälläkään kertaa säästellä, ja Järvelä luo ensimmäisen osan tavoin melkoisen verilöylyn romaanin loppuun. Vaikka tapahtumat ovat miltei koomisen raakoja, on Järvelä luonut ne uskottavasti.

Berliinissä Metro tapaa myös kongolaisen isänsä, joka on vuosia sitten jättänyt Metron äidin sekä tyttärensä Suomeen. Jälleennäkeminen ei ole ongelmaton, mutta isäänsä tutustuminen tuo lukijalle Metrosta uusia, pehmeämpiäkin puolia nähtäväksi, mikä on ihan raikasta kaiken raivon ja koston täyttämien tapahtumien keskellä. Kritisoinkin Tyttö ja pommi -arvostelussa Metron yksiulotteisuutta, ja sarjan toisessa osassa Metrossa pilkahtelee uusia puolia, jotka syventävät hahmoa. Toivonkin, että Metro kasvaa vieläkin moniulotteisemmaksi hahmoksi viimeisen osan myötä.

Tyttö ja rotta on taitavasti rakennettu, ja lopussa lukija koukutetaan yllättävällä käänteellä odottamaan viimeistä osaa. Jännite säilyy läpi romaanin, ja tapahtumien ja asetelmien luonti onkin Järvelän vahvuus. Tunnelma ei kaiken väkivallan keskellä ole kuitenkaan jäykän vakava, vaan tumma huumori kuullottaa tekstin meheväksi.

Myös Tytön ja rotan kieli on uskottavaa, ja Metron ja kumppaneiden karkea kieli yhdistettynä rosoiseen Berliiniin ja tunkkaiseen Kotkaan luo herkulliset puitteet tarinalle. Toisaalta välillä kielellä luodaan kontrasteja; väkivaltaisen kohtauksen jälkeen kuvataan kullan ja vihreän värisiä neulasia aamuauringossa. Lempeämpi sanasto asettuu tauottamaan rajua, tiivistä ja karheaa kuvausta. Tytön ja rotan lukeminen on koukuttavaa ja tyydyttävää myös juuri kielensä takia.

Mielenkiintoinen lisä kertomukseen on myös kuuluisa graffitintekijä Banksy, joka tosin ei (juurikaan) esiinny romaanissa – ainakaan vielä tässä osassa. Banksy on otettu todellisesta elämästä mukaan tarinaan, ja todellisen hahmon käyttäminen maustaa rikostarinaa mehukkaasti. Järvelän yhteiskunnallinen elementti kaikuukin jälleen voimakkaana trilogian ensimmäisen osan tapaan, ja se lisää romaaniin pontta. Esimerkiksi myös kovin ajankohtaista Venäjän homovähemmistön asemaa ja rajattuja oikeuksia sivutaan romaanissa Vorkutan ja Aljoshan kautta, jotka ovat aikoinaan jättäneet Venäjän, kun he suututtivat ylemmät tahot homoaktivismillaan.

Järvelä myös käsittelee mielenkiintoista kysymystä taiteen ja yhteiskunnan suhteesta: mikä tekee teoksesta arvokkaan, mikä taas tekee esimerkiksi graffitista ilkivaltaa? Milloin graffitista tulee vakavasti otettavaa taidetta, josta maksetaan tuhansia tai miljoonia, ja miten taiteilijan nimi vaikuttaa teoksen arvoon enemmän kuin sen sisältö? Dekkari hipaisee brändäyskulttuurin käsittelyä, mikä on mielestäni hyvin mielenkiintoista.

Toden ja kuvitelman vyyhti toimii Järvelän dekkarissa todella onnistuneesti, ja välillä tapahtumakulkujen raadollisuus tuntuu samanaikaisesti venyttävät toden ja fantasian pimeitä puolia. Yhteiskunnallisuus ja dekkarin rungon uudelleenjärjestäminen tekevät Tytöstä ja rotasta kirkkaan, älykkään ja oivaltavan. Mahtavaa, että Järvelä on kokeillut kynää myös dekkarimaailman puolella, sillä kokeilu on todella onnistunut.

Kuusikon takana merellä jymisi ukkonen, mutta taivas yläpuolellamme oli kirkas. Kuljimme rinnatusten, väistelimme runkoja.
-Miksi sun nimi on Vorkuta? kysyin.
-Miksi sun nimi on Metro? Vorkuta vastasi.
-Halusin pois Kotkasta johonkin suureen kaupunkiin, jossa voisin matkustaa metrolla duuniin.
-Sun toivehan sitten toteutui, Vorkuta sanoi ja hätkähti kun sen edessä loikki rusakko. - Pääsit ajelemaan metrolla, maalaamaankin niitä.
-Mun piti matkustaa metrolla kuvataidekouluun jossa opiskelisin jonkin kunniallisen ammatin.
-Wraitterihan on kunniallisin ammatti kaikista, Vorkuta sanoi. - Miksi sun pitäisi opiskella ja lukea kirjoja? Kaupungin seinät ovat sun kirjoja. Ei oo mitään kunniallisempaa kuin kylvää nimeään seinille. [s. 184-185]

Jenni tykkää piirtää ja maalata, tosin seinän sijaan paperille tai kankaalle.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015

Kustantaja: Tammi

Sivumäärä: 248

Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen

Lajityyppi: jännitys

Mistä saatu: kirjastosta lainattu