Donna Tartt: Pieni ystävä

Esiteini-ikäisen, Mississippin Alexandriassa 1970-luvulla asuvan Harriet Cleve Dufresnesin elämä muuttuu Donna Tarttin Pienen ystävän alussa kokonaan, kun tyttö päättää kevyenä kesälomasuunnitelmanaan alkaa selvittää vuonna 1964 murhatun Robin-veljensä kuolemaa. Harrietin tädit kuitenkin vaikenevat Robinin kuolemasta tyystin, äiti Charlotte elää muistojen ohella pelkällä piparminttujäätelöllä, Dix-isä tekee töitä toisessa kaupungissa ja isosisko Allisonillakaan ei ole ihan kaikki kynät penaalissa, sillä tämä väittää, ettei hänellä ole muistoja ollenkaan.

Harriet onnistuu Cleven perheen Ida-kotiapulaista jututtamalla kaivamaan uutta tietoa Robinin kuolemaan liittyen. Harrietin koostamat hatarat johtolangat näyttävät vievän etsinnät kaupunkia säikyttelevän Ratliff-punaniskaperheen Dannyyn, jonka Ida oli kuulemma hätistänyt Cleven perheen pihalta hetkeä ennen kuin Robin oli löydetty tupelopuuhun hirtettynä.

Tässä arvostelussa on mukana muutamia juonipaljastuksia Pieneen ystävään liittyen, joten mikäli et ole vielä lukenut teosta ja haluat nauttia siitä yllätyksineen päivineen, arvostelun lukeminen kannattaa tällä haavaa lopettaa tähän. Tule kuitenkin lukuelämyksen jälkeen kommentoimaan alle, minkälaisia tunteita Pieni ystävä herätti!

Cleven perheen itseruoskintaan ja kärsimykseen kyllästyneenä Harriet panee vahingon kiertämään yksinkertaisesti päättämällä, että huume- ja vankilakierteeseen joutunut Danny on Robinin murhaaja, ja ryhtyy kostotoimenpiteisiin ystävänsä Helyn kanssa. Punttien tasaaminen menee kuitenkin kammottavalla tavalla pieleen, ja yksinkertaiselta vaikuttanut kostotarina saakin uusia, paljon vaarallisempia sävyjä Dannyn ja tämän sekopäisen Farish-veljen päästessä Harrietin ja Helyn jäljille.

Pieni ystävä on yksinkertaiseen juoneensa nähden kuitenkin valtava teos, jonka mittava sivumäärä selittyy sen alun raskaudella ja pituudella: Tartt käyttää edellä mainittuihin kohtiin liki 500 sivua loputtomine takaumineen ja taustoittamisineen, mikä on yksinkertaisesti liikaa. Vaikka hän kuvaakin Cleven maahanlyödyn perheen tuntoja taitavasti, lukija alkaa viimeistään parinsadan sivun jälkeen odotella, että milloinkohan tämä oikein alkaa. Toisaalta uninen ja verkkainen alku kuvaa hienosti kauhistunutta horrosta, johon Clevet ovat jämähtäneet. Juonen paikallaan polkeminen on kuitenkin vakava ongelma, jota on vähän vaikeaa perustella taiteellisista syistä.

Pienen ystävän todella hidastempoinen alku kuvaa kuitenkin hyvin sitä, miten erikoisessa ja epätasapainoisessa ympäristössä Harriet on kasvanut, ja näin omalla tavallaan pohjustaa tytön myöhemmin tekemiä äkkipikaisia valintoja. Tartt onnistuukin hienosti kuvaamaan Cleven suvun loputonta surua, menneeseen jäämistä ja koko rauhallisen Alexandrian kokemaa järkytystä ja vähän perverssejäkin selviytymiskeinoja.

Uusi ikkuna – joka puolentoista vuoden päästä paljastettiin Ensimmäisen baptistikirkon seurakunnan ihmeteltäväksi – esitti miellyttävännäköisen sinisilmäisen Jeesuksen istumassa kallionlohkareella oliivipuun alla ja puhumassa punatukkaiselle pojalle, jolla oli baseball-lakki ja joka muistutti erehdyttävästi Robiniä.

SALLIKAA LASTEN TULLA MINUN TYKÖNI

luki kuvan alareunassa, ja alapuolella olevaan laattaan oli kaiverrettu:

rakkaudella Robin Cleve Dufresnesia muistaen
Alexandrian koululaiset Missisippissä
”Sillä heidän on taivasten valtakunta”

Harriet oli koko ikänsä nähnyt veljensä hohtavan samassa joukossa arkkienkeli Gabrielin, Johannes Kastajan, Joosefin ja Marian ja tietenkin Kristuksen itsensä kanssa. Keskipäivän aurinko paistoi veljen ylevän hahmon läpi, ja tämän kasvojen puhdistuneet piirteet (nykerönenä, veitikkamainen hymy) loistivat samaa autuasta kirkkautta. Se oli erityisen hohtavaa kirkkautta, sillä se oli lapsenomaista, haavoittuvampaa kuin Johannes Kastajan ja muiden, ja kuitenkin myös hänen pikku kasvoillaan lepäsi ikuisuuden seesteinen tyyneys, aivan kuin salaisuus joka yhdisti heitä kaikkia. [s.64-5]

Tartt ei kuitenkaan pysty pitämään tarinaa kasassa koko Pienen ystävän ajan, vaan se poukkoilee villisti hahmosta ja teemasta toiseen, joista osa jää väkisinkin aika torsoiksi. Esimerkiksi tarinan alussa tärkeältä vaikuttanut Allisonin hahmo ei pääse oikein esille missään vaiheessa, vaan jää jatkuvasti pikkusiskonsa seikkailujen varjoon.

Toisaalta Tartt onnistuu luomaan hitaan alun jälkeen Pieneen ystävään jännitystä tavalla, joka tuo sen loppuvaiheisiin ihan uutta meininkiä. Farishin ja Dannyn vältteleminen kaupungilla, veljesten sekopäinen välienselvittely ja Harrietin ja Dannyn yhteenotto vesitornin sisällä ovat kaikki hetkiä, joiden kaltaisia Tarttin olisi ehdottomasti kannattanut sirotella rytmittämään alun sukukronikointia eikä ladata kaikkea Pienen ystävän loppuun.

Harrietin ja Helyn suhde jää myös mielenkiintoiselle mutta vähän ohuelle tasolle. Harrietiin ilmeisen rakastunut poika on valmis tekemään mitä tahansa tämän vuoksi, kun taas Harrietille Hely on oikeastaan pelkkä apuväline Dannylle kostamisessa. Onkin vähän epäuskottavaa, miten Hely ei muka huomaa, kuinka Harriet hallitsee häntä ja saa tekemään vaarallisia asioita, kuten hiipimään mormoniveljesten käärmeitä sihisevään asuntoon.

Kun Hely pettää Harrietin kirjan lopussa, se ei tunnukaan kovin uskottavalta: kelkan kääntäminen tapahtuu aivan liian nopeasti, eikä sillä ole mitään vaikutusta enää kirjan tapahtumiin. Toisaalta Harrietin ja Helyn sanailu on epätoivoisuudessaan riipaisevan hauskaa luettavaa.

Hely potkaisi vaatteet pois tieltä ja heittäytyi huohottaen Harrietin sängyn jalkopäähän. ”Harriet!” Hely oli niin kiihdyksissään että tuskin pystyi puhumaan. ”Mua ammuttiin! Joku ampui mua!”
”Ampui!” Sängynjouset narahtivat unisesti, kun Harriet kierähti katsomaan Helyyn. ”Millä?”
”Revolverilla. No, melkein ampui. Mä olin sillai rannalla ja pam, valtava loiskahdus, vesi – ” Hely huitoi hurjasti vapaalla kädellään.
”Miten joku voi melkein ampua sua?”
”En mä narraa, Harriet. Luoti meni ihan pään ohi. Hyppäsin pakoon piikkipensaisiin. Katso nyt mun sääriä! Mä – ”
Hän keskeytti turhautuneena. Harriet nojasi kyynärpäihinsä ja katsoi häneen, ja vaikka Harrietin katse oli tarkkaavainen, se ei ollut mitenkään myötätuntoinen tai edes yllättynyt. Liian myöhään Hely tajusi erehdyksensä: Harrietin ihailua oli vaikea saavuttaa, mutta myötätunnon kalastelulla ei ainakaan päässyt mihinkään. [s.170]

Robinin murhan selvittäminen jääkin taka-alalle aika nopeasti sen jälkeen, kun Harriet ja Hely aloittavat kostotoimenpiteen suunnittelun ja saavat operaation mentyä reisille ymmärrettävästi muutakin pohdittavaa. Toisaalta tällainen on ominaista esimerkiksi Twin Peaksin tai True Detectiven kaltaisille uudemmille murhamysteereille, joissa alun tutkimuspainotteisista tunnelmista siirrytään nopeasti ihan muille urille.

Vaikka Pieni ystävä onkin Tarttille ominaisesti laadukasta jälkeä, se on tarinana vähän liian rönsyilevä lukuelämys, jonka alun hitaus voi olla joillekin liikaa. Pienellä ystävällä on kuitenkin omat ansionsa, sillä se on todella koukuttava lukuelämys, joka muuttuu silmänräpäyksessä synkäksi ja vaikuttavaksi kujanjuoksuksi. Tartt onnistuukin jännityksen luotuaan pitämään sitä yllä romaaninsa viime hetkille asti – toivottavasti lukijat vain jaksavat edetä tarinassa sinne saakka.

Petter odottaa Twin Peaksin kolmatta tuotantokautta vuoroin kauhunsekaisissa ja vuoroin optimistisissa tunnelmissa.

Alkuteos: The Little Friend
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2002
Suomennos: Eva Siikarla
Kustantaja: WSOY
Sivumäärä: 799
Kansikuva: Sanna-Reeta Meilahti
Lajityyppi: jännitys
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä