Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russell ja James

Emma Hooperin esikoisteos Etta ja Otto ja Russell ja James häkellyttää. Romaani tuntuu tutulta ja rakkaalta jo ensimmäisillä sivuilla, vaikka lukukokemus on vasta alussa.

Otto, kanadalaisella maatilalla asuvaa vanha mies, herää eräänä aamuna ja huomaa, että hänen 82-vuotias vaimonsa Etta on lähtenyt ja jättänyt kirjeen. Etta ei ole koskaan nähnyt merta, joten hän on lähtenyt kävelemään merelle ja yrittää muistaa palata kotiin. Odottaessaan Ettaa Otto leipoo vaimonsa reseptikorttien avulla pikkuleipiä, oleskelee saamansa marsun kanssa ja muovailee pihan täyteen paperimassaeläimiä. Etan matka puolestaan saa julkisuutta, ja kaupungeissa ja kylissä, joiden läpi Etta kulkee, ihmiset haluavat antaa Etalle jotakin mukaan kannettavaksi merelle. Etan kävellessä kohti merta hänen seuraansa liittyy kojootti, jonka Etta nimeää Jamesiksi. Nimen Etta lainasi siskonsa Alman kuolleelta syntyneeltä lapselta, jonka synnytyksessä myös Alma kuoli.

Russell on Etan ja Oton naapuri, joka yrittää aamuisin ja iltaisin nähdä kauriita. Russell on myös Oton vanha lapsuudenystävä, joka eli Oton ja tämän 14 sisaruksen joukossa. Etta puolestaan oli Oton ja Russellin nuori opettaja niihin aikoihin, kun nuoret miehet lähtivät kauas sotaan. Kahden eri aikatason välillä rakentuu Etan, Oton ja Russellin tarina, joka on liikuttavan inhimillinen.

Sodan runtelemat nuoret joutuvat kohtaamaan menetyksiä, epävarmuuden tulevasta ja epämääräisen odottamisen. Nuori Otto ja Etta käyvät kirjeenvaihtoa Oton ollessa sodassa, ja heidän välinsä lähentyvät. Russell, jonka jalka on nuorempana vääntynyt eikä hän voi osallistua sotaan, puolestaan tukee Ottoa odottavaa Ettaa kotipuolessa, kun odotus venyy yhä pidemmäksi. Kukin käsittelee sodan ilmiöitä omalla tavallaan, Otto keskellä rintamaa, Etta kivuliaan odottamisen muodossa.

Otto puolestaan joutuu kokemaan odotuksen kirpeyden vanhana, kun hän odottaa Ettaa takaisin määrittelemättömän pitkältä matkaltaan. Otto kirjoittaa kirjeitä merta etsivälle vaimolleen, vaikka tietää etteivät kirjeet tule koskaan tavoittamaan Ettaa.

Rakas Etta
Meillä on hyviä ja huonoja päiviä. Sinä sanoit minulle kerran, että täytyy vain muistaa hengittää. Niin kauan kuin pystyy hengittämään, tekee jotain hyvää, sinä sanoit. Hankkiutuu eroon entisestä ja ottaa vastaan uutta. Eli siirtyy eteenpäin. Edistyy. Sinä sanoit, että toisinaan siirtyy eteenpäin, kunhan vain hengittää. Joten älä ole huolissasi, Etta: ainakin minä hengitän edelleen.
Sinä olet varmasti melkein perillä, varmasti lähellä merta. Toivottavasti olet. Toivottavasti näet sen.
Tällä kirjeellä haluan vain kertoa sinulle tämän: olen täällä, älä ole huolissasi. Olen täällä, hengitän, odotan.

Otto. [s. 289-290]

Hooperin henkilöhahmot ovat vinksahtaneita, ja hahmojen väliset dialogit ovat lyhyitä, kömpelöitä, mutta rehellisyydessään ja kiusallisuudessaan hyvin uskottavia.

Hauska yksityiskohta on, että repliikkejä ei ole eroteltu tekstistä esimerkiksi lainausmerkein. Hooperin kerrontatyylissä on tietty vaara, että hahmot olisivat epäuskottavia - mutta teos on rakennettu hämmentävän tasapainoisesti niin, että häivähdystäkään epäuskottavuudesta ei esiinny. Etta ja Otto ja Russel ja James on samaan aikaan hyvin hallittu mutta rosoinen, ei millään tavoin laskelmoidun oloinen.

Hooperin hahmoissa on samaan aikaan etäisyyttä ja ihmeellistä läheisyyttä. Hooper käyttää upeasti hyväkseen pieniä nyansseja kerronnassaan. Toisto, viattomuus ja niukkuus luovat toisaalta valtavia tunne-elämyksiä, antaen lukijan muodostaa kirjan maailman ja tunnustella, kuinka Hooperin hahmot kokevat heille tapahtuvat asiat.

Romaanissa muisti ja unohdus kulkevat käsi kädessä. Etan muisti horjuu matkan aikana ja välillä hän unohtaa, kuka on ja missä ajassa, onko hän Etta vai Otto vai joku muu, onko hän nuori vai vanha. Välillä taas naisen muisti toimii kirkkaasti ja määrätietoisesti, ja päämäärä on selkeä. Muistot kehystävät lukijalle nykyisyyttä ja osoittavat henkilöhahmojen välillä hassuiltakin tuntuvien tekojen taustalla piilevät syyt. Teos onkin häkellyttävän yleisinhimillinen, ja sattumanvaraisesta rakentuu looginen kokonaisuus tarinan edetessä.

Hooperin tyyli on kaunista ja hyvin täsmällistä. Lukija miltei tuntee kanadalaisen preerian valtaavan pölyn sieraimissaan, haistaa murskattujen pellavankukkien tuoksun ja tuntee päähenkilöiden hengityksen ihollaan. Kun Otto muovailee Etan paluuta varten pihan täyteen erilaisia eläimiä sanomalehdestä, jauhoista ja vedestä, tuntuu kuin itse kastaisi kädet paperimassaan.

Sinä yönä Etta ui tai tanssi unissaan. Hän ei tiennyt, kumpaa teki, mutta sillä ei ollut väliä, koska uinti ja tanssi ovat oikeastaan samaa paitsi että uidessa parina on vesi: se ympäröi uimaria auliina, pehmeänä, painavana, myötäilevänä, lohdullisena ja vaivattomasti liikkuvana, sen kanssa on sylikkäin, ja jos avaa suun laulaakseen musiikin mukana, se syöksyy sisään, kertoo salaisuutensa ja maistuu viiniltä.
Aamulla Etta sanoi: Minä tahdon kotiin. [s. 261]

Meri on tärkeä elementti Hooperin romaanissa, tärkeämpi kuin edes tajusinkaan romaanin alussa. Suolainen vesi kietoo yhteen nuorten ja vanhojen hahmojen unohduksen ja muistot, menetetyt rakkaat sekä kivuliaat kokemukset, ja se kuroo umpeen ajan tuoman etäisyyden.

-- ja vesi oli lämpimämpää kuin Otto olisi osannut odottaa, rytmikkäästi aaltoilevaa, ja Owenin laulama laulu pyörii yhä Oton mielessä, ja vesi on yhä mustaa koska aamu ei sarasta vielä, ei sarasta ihan vielä, ja puolet huudoista, miehistä ja univormuista on tuttuja, niitä, jotka Otto on oppinut tuntemaan, ja puolet niitä muita, jotka hän on oppinut tuntemaan eri syistä, ja molemmat osapuolet ampuvat ja kiljuvat kaikki ampuvat ja kiljuvat ja jokin tai joku räjähtää vedessä, miten vedessä voi räjähtää? [s. 296]

Pitkästä aikaa tunsin kauhunsekaisia tunteita, kun kirja oli loppumaisillaan: joskus hyvän kirjan kanssa tekee mieli jarrutella niin, ettei sen maailmasta tarvitsisi erota vielä ja jättää hyvästejä sen hahmoille. Ainakin minulla kesken oleva kirja vaikuttaa jollakin tavoin aina taustalla, vaikkei sitä luekaan; Hooperin kirjan jälkeen oli vaikeaa tarttua mihinkään muuhun.

Etta ja Otto ja Russell ja James on kaunis, älykäs, harmoninen ja inhimillinen. Teoksen lopetus on koskettava ja kaunis. Kuten koko kirjakin, se on samaan aikaan hyvin ristiriitainen - surullinen ja lohduttava, kaukainen ja läheinen.

Jenni ei ole vielä tänä kesänä päässyt uimaan mereen, vaikka yleensä on kastanut talviturkin viimeistään kesäkuun alussa.

Alkuteos: Etta and Otto and Russell and James
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Suomennos: Sari Karhulahti
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 333
Lajityyppi: vaellusromaani
Mistä saatu: lahjakirja