Ian McEwan: Sementtipuutarha

Ian McEwanin Sementtipuutarha on hurja, lukijaansa koetteleva romaani, joka kertoo äkkiseltään orvoksi jäävästä nelihenkisestä sisarusparvesta. Julien, Jackin, Suen ja Tomin muodostama lapsikatras ei osaa tai halua hakea minkäänlaista apua, ja he jäävät asumaan perheensä taloon. Sydänkohtaukseen menehtyneen isän ruumis viedään sentään pois, mutta myöhemmin hitaasti makuuhuoneessaan riutunut äiti haudataan paremman paikan puutteessa sementillä täytettyyn peltiarkkuun.

Keskenään jääneen nelikon edesottamuksia kuvataan perheen toiseksi vanhimman lapsen, lievästi sanottuna omalaatuisen Jackin näkökulmasta. Iso- ja pikkusiskoaan himoitseva Jack esitetään Sementtipuutarhassa vastenmielisenä hahmona, joka ei jaksa huolehtia omasta ulkonäöstään vaan antaa finnien valloittaa kasvonsa. Hän aiheuttaa myös isänsä kuoleman panemalla tämän rehkimään liikaa puutarhassa, jonka isä on aikonut päällystää sementillä.

Kirjan nimen mukaisesti sementti on suuressa roolissa McEwanin romaanissa. Äidin sementtisen haudan ohella myös isän kuoleman kohdalla se näyttelee tärkeää roolia.

Muistin isän odottavan ja kiiruhdin alakertaan. Äiti, Julie ja Sue seisoivat keittiössä juttelemassa kun menin ulos. He eivät näyttäneet huomaavan minua. Isä makasi kasvoillaan maassa, pää vasta levitetyllä betonilla. Hänellä oli tasoituslasta kädessään. Lähestyin hitaasti tietäen että minun oli juostava hakemaan apua. Pitkään aikaan en pystynyt liikkumaan. Tuijotin ihmetellen, aivan niin kuin hetkeä aiemmin. Kevyt tuulenhenki liikautti isän housuista pursunnutta paidanhelmusta. Sitten seurasi valtava hälinä ja meteli. Ambulanssi tuli ja äiti lähti sen mukana isän kansssa, joka oli nostettu paareille ja peitetty punaisella huovalla. Olohuoneessa Sue itki ja Julie lohdutti häntä. Radio soi keittiössä. Menin ambulanssin lähdettyä takaisin ulos katsomaan polkuamme. Päässäni ei ollut ainoatakaan ajatusta kun otin laudan ja tasoitin huolellisesti isän pehmeään tuoreeseen betoniin jättämän jäljen. [s.18-9]

Onkin mielenkiintoista, miten Jack yrittää isänsä kuoleman jälkeen hajottaa tämän rakentaman sementtipuutarhan löytämällään moukarilla ja tehdä isänsä tekemän työn tekemättömäksi. McEwan kuvaa näin Jackin yritystä päästä perheen pääksi kuolleen isän tilalle, mutta Jackin siskot eivät päästä omituista veljeään tähän asemaan.

Myös Piotr Tomaszewskin hieno ja vähäeleinen kansikuva korostaa sementin hallitsevaa mutta kuitenkin haurasta asemaa; se ei riitä pysäyttämään vahvaa ja nuorta elämää, joka puhkeaa todelliseen seksuaaliseen kukkaansa perheen vanhempien kuoltua ja lasten jäädessä nelistään. Toisaalta sementti ei pysty pitelemään myöskään arkussa mätänevän äidin hajuja kurissa, vaan kuoleman löyhkä leviää hienon ristiriitaisesti uudenlaista elämää sykkivään taloon.

Jack suhtautuu molempiin siskoihinsa todella perverssillä tavalla: hänellä on tapana hiiviskellä kotonaan ja vaania ja vakoilla kumpaakin. Päähenkilö muistelee kaiholla erästä kertaa, kun he jäivät vanhempiensa tekemän reissun takia päiväksi keskenään, ja haaveilee tuollaisen ajan jatkuvan ikuisesti. Hän kertoo tytöille usein kaipaavansa lapsuuden lääkärileikkejä, mutta nämä eivät lämpene omituisen veljensä ehdotuksille. Niinpä Jackin himo riistäytyy hallinnasta unenomaisissa kohtauksissa, joiden omituisuus ja järjettömyys tasapainottavat tämän tekemän seksuaalisen väkivallan rujoutta.

McEwanin tyyli ei kuitenkaan tee Jackin teoista millään tavalla hyväksyttäviä tai perusteltavia, vaan hän kuvaa hahmon omaa sekopäisyyttä terävän ovelasti esimerkiksi kohdassa, jossa hansikkaita käyttävä Jack leikkii Julien kanssa kuristusleikkiä.

– Menkää pois, hän kuiskasi. Minusta tuntui silloin hullulta että hän puhutteli hansikkaita eikä minua.
– Ne tulevat kimppuusi, minä sanoin ja laskin käsiäni hieman. – Mutta kukaan ei tiedä mihin ne iskevät. Hän yritti heikosti tarttua ranteisiini, mutta sujautin käteni hänen kättensä alle ja hansikkaat puristuivat tiukasti hänen rintakehänsä ympärille, suoraan kainaloihin. Kun Julie nauroi nauramistaan ja haukkoi henkeään, minäkin nauroin, riemuiten vallastani. Sitten hänen riuhtomisessaan alkoi olla pakokauhua. Hän ei saanut vedetyksi henkeä. Hän yritti saada sanotuksi ”ole kiltti”, mutta minä en riemastukseltani saanut lopetettua. Hänen keuhkoistaan poistui yhä ilmaa pieninä lintumaisina pulauksina. Toisella kädellä hän kiskoi karkeaa hansikasta. Kun vaihdoin asentoa saadakseni paremmin pidellyksi häntä aloillaan, tunsin kuuman nesteen valuvan polvelleni. Kauhuissani loikkasin alas sängyltä ja ravistelin hanskat käsistäni. Julien viimeiset naurunpyrskähdykset muuttuivat väsyneeksi itkuksi. Hän makasi selällään, ja kyyneleet tulvivat poskipäiden altaista ja katosivat hiuksiin. Huone haisi vain heikosti virtsalta. Otin hansikkaat lattialta.
[--] Tom ja Sue seisoivat ovella katselemassa.
– Mitä tapahtui? Sue kysyi kun tulin ulos.
– Ei mitään, minä sanoin ja suljin oven hyvin hiljaa. [s.30-31]

McEwanin romaani keskittyy siis kuvaamaan tapahtumia pelkästään Jackin näkökulmasta, mikä on sääli, sillä muutkaan perheen sisarukset eivät ole ihan sieltä tavallisimmasta päästä. Suella ja Juliella on tapana pukea perheen kuopus tyttöjen vaatteisiin, mikä luonnollisesti hämmentää Tomia melkoisesti. McEwan kuvaa tällä hienosti myös muiden hahmojen hämmennystä vanhempien kuoleman jälkeisessä maailmassa, mutta muut hahmot jäävät Jackiin nähden vähän pintapuolisiksi.

Olisi mielenkiintoisia seurata Tomin ajatuksia muuttumisleikin keskellä tai kuulla, mitä tytöt oikeasti ajattelevat veljestään. Miten Julie on selittänyt poikaystävälleen Jackin hansikasleikit? Miksi he pukevat Tomia tytöksi? Miksi Jackin ja Julien suhde huipentuu kirjan lopussa niin äärimmäisellä tavalla ja mikä on saanut tytön suostumaan moiseen?

Jackin oma sairas logiikka avautuu ja selkeytyy tarinan edetessä, mutta muiden hahmojen toimet eivät aina tunnu järin loogisilta. Toisaalta tämä alleviivaa Sementtipuutarhan luomaa tunnetta kirjan muotoon puetusta painajaisunesta, jossa vinksahtaneet kohtaukset seuraavat toinen toistaan pikemminkin unen kuin todellisen maailman logiikalla.

Iskin mattoa vielä pari kertaa ja kysyin Tomin ystävältä: – Miksi Tomilla on hame?
– Tom on Julie meidän leikissä, poika vastasi.
– Kuka sinä sitten olet? minä kysyin.
Poika ei vastannut. Kohotin keppiä mutta juuri kun aioin iskeä, Tom sanoi: – Hän on sinä.
– Sanoitko minä? Molemmat nyökkäsivät. Heitin kepin pois ja vedin matot alas pyykkinarulta. – Mitä te teette leikissänne? minä kysyin.
Tomin ystävä kohautti harteitaan. – Ei juuri mitään.
– Tappeletteko te? Yritin sulkea myös Tomin kysymykseni piiriin, mutta hän katsoi muualle. Toinen poika pudisti päätään. Pinosin matot päällekkäin. – Oletteko te ystäviä leikissänne? Pidättekö te toisianne kädestä? Pojat irrottivat kätensä ja nauroivat. [s.83-4]

Sementtipuutarha on lukijaltaan paljon vaativa elämys, joka kuitenkin on näennäisessä pienimuotoisuudessaan juuri sopivan mittainen – vaikka lukija saattaakin jäädä kaipaamaan lisätietoa muiden hahmojen mietteistä, tällaisenaan Jackin maailmaa kuvaavana teoksena se on totta puhuen juuri sopivan mittainen kantaakseen itsensä loppuun asti kunnialla.

Vaikka romaanin luotaantyöntävimmät kohtaukset koettelevat lukijaa, ne muodostuvat lopulta vaikuttavaksi elämykseksi, kuin lyhyeksi painajaiseksi. Intensiivinen ja lyhyt Sementtipuutarha kannattaakin mahdollisuuksien mukaan yrittää nauttia yhdellä kertaa. Sen tapahtumiin ja asetelmiin huomaa palaavansa vielä kauan tarinan loppumisen jälkeenkin, sillä romaani jättää jälkeensä kutkuttavan paljon kysymyksiä vastausten sijaan.

Petter on perheensä ainoa lapsi.

Alkuteos: The Cement Garden
Suomennos: Eva Siikarla
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 1978
Kustantaja: Kirjayhtymä / Otava
Sivumäärä: 134
Kansikuva: Piotr Tomaszewski
Lajityyppi: psykologinen romaani
Mistä saatu: lainattu kirjastosta