Aku Ojala: Antelias kaupunki

Aku Ojalan esikoisteos Antelias kaupunki on erikoinen ja mielenkiintoinen romaani, joka seuraa kolmikymppisen Anteron elämää. Päähenkilö haaveilee kirjallisen mestariteoksen julkaisemisesta ja ikuisesta maineesta, joka on jäänyt saavuttamatta tämän aiemmin rustaamista runokirjoista huolimatta. Haaveet ovatkin täyttäneet Anteron pään niin täydellisesti, ettei tämä lopulta saa kunnollista tekstiä aikaiseksi, vaan harhailee koko Anteliaan kaupungin lävitse yhden naisen lanteilta toisen luo, eksyy mielenosoitukseen ja loputtomiin baari-iltoihin ja muuttuu kirjan päätteeksi hetkeksi rotaksi.

Nimensä mukaisesti Antelias kaupunki on oikea erilaisten impulssien, houkutusten ja tarinoiden keidas, joka yllättää kerran toisensa jälkeen pienoistarinoilla ja vauhdikkailla pohdinnoilla kirjoittamisesta, elämästä ja unelmista. Ojalan teos tuntuukin sivumääräänsä nähden huomattavasti laajemmalta ja eeppisemmältä kokonaisuudelta, vaikkei se olekaan kaikilta osuuksiltaan järin yhtenäinen kokonaisuus.

Lukijan huomio kiinnittyy heti alussa Ojalan käyttämään tyylikeinoon, jossa Anteliaan kaupungin kertoja vaihtuu kaikkitietävästä kertojasta Anteroon itseensä. Salakavalasti tapahtuva vaihdos kuvaa hauskalla tavalla sitä, miten Antero näkee vähän epätoivoisesti itsensä ja oman elämänsä mahdollisen menestystarinan aineksena ja osana suurempaa kirjallista perinnettä.

Katsoin mitä oli tullut tehtyä. Pihan kuvaus, vuodenajan kuvaus alkoi silmissäni loitontua ja toisintua, aloin nähdä kaksi pihaa, oman pihani ja jonkun toisen pihan jostain toisesta kirjasta, ja oikean oman pihan, sen johon voisin kävellä, ja pian näin kymmeniä päällekkäisiä pihoja, kaikki kotimaisen kirjallisuuden pihat, ja sehän siinä oli kauheaa, nähdä oma kuvauksensa kaikkien pihakuvausten jatkumon osana, osana tätä hirveää perinnettä! Tässä istuva yksin kirjoittava ihminen joka kuvailee jotain on yhtäkkiä esimerkkikirjailija tältä aikakaudelta! Omalta aikakaudeltaan. Antero näki nimensä tulevaisuuden powerpointissa parin muun aikalaisen kanssa. Sekin oli jo liioiteltu odotus, mutta näki kuitenkin. Oli imarreltu oman mielikuvituksensa anteliaisuudesta, myös, sanottakoon se nyt vielä. Hän näki nimensä ja ajatteli niin, kaikki se vaiva, ja pari kirjaa jos hyvin käy, pääsee suositeltujen listoille. Pihakuvausten jatkumossa ehkä joku tutkisi juuri tuota pihakuvausta ja siinä sitten muita mun aikalaisiani verrattaisiin ja niin edelleen. Ihan hyvä pihakuvaus se oli mutta sairas olisin ollut jos ei olisi alkanut koko ajatus yököttää, ja ajatus kirjoittamisesta. Näin yhtenä psykoottisen kirkkaana hetkenä Anteron istumassa ja kirjoittamassa kirjallisuuttaan, suomalaista kirjallisuutta, pohjoismaisen kirjallisuuden tunnuspiirteenä se ja se, tämän ajan kirjallisuuden tunnuspiirteenä, ja näin avautui ja auki rullautui koko kirjoitus ja aikakausi, kohosi kamera yhä korkeammalle ja paljaan taivaan alla paljastui kaikki kaikkialla kirjoitettavat kirjallisuudet ja se yksi suuri huimaava puu jonka osia ne olivat, juuria ja runkoa ja lehtiä, ja miten se kaikki kukki, voi kamala missä väreissä se kukki! Pihakuvaukset ja aikalaiskirjallisuus ja kansallinen kirjallisuus. Hävisin kuin tikku-ukko nuotioon. Jatkumoiden latvat havisivat. Loputtomasti puita ja loputtomasti runkoja ja silti yksi puu ja yksi runkkaava runko. Katastrofi. Maailmanloppu. En voinut jatkaa. [s. 36-7]

Anteron huikeat monologintapaiset ajatusvirrat vakuuttavat yksi toisensa jälkeen, ja tuovat monella tavalla mieleen Harri Sirolan Abiturientin päähenkilö Ville Siikalan aatokset. Ojala ei kuitenkaan pääse Sirolan saavuttamiin syvyyksiin, sillä kertojien pallottelu tekee monologeista toisaalta vähän levottomia. Kun näkökulma panoroi hetkeksi Anteron omiin ajatuksiin ja sitten taas vetäytyy aivan yllättäen kauemmaksi, moinen temppu alkaa tuntua enemmän turhalta kikkailulta.

Vikuroivan kertojien vaihtumisen ohella Antelias kaupunki kärsii myös samaan aikaan toistavasta mutta hieman hämäräksi jäävästä juonestaan, joka oikeastaan pyörii Anteron harhailun ja epämääräisten naisseikkailujen ympärillä. Ojalan teoksen naiskuva onkin melkoisen mielenkiintoinen, sillä teoksessa Anteron ympärillä pyörivät Liisat, Marjat ja Meijut jäävät merkityksettömiksi hahmoiksi, jotka unohtuvat heti uuden naisen saapuessa seksuaaliselta viehätysvoimaltaan ilmeisen ehtymättömän Anteron silmiin. Tällainen ratkaisu tuokin jälleen mieleen Abiturientin, jossa naiset olivat kuin myös ahdistuneissa ajatuksissaan pyörivälle päähenkilölleen pelkkää seksuaalista tykinruokaa.

Toisaalta naisten myötä muuten melkoisen yksinäinen ja omiin ajatuksiinsa jäänyt Antero pääsee elämään ja kokemaan erilaisia asioita, kuten soittamaan ambulanssin rakastelun jälkeen sairaskohtaukseen saaneelle Marjalle, toikkaroimaan keskelle edellä mainittua mielenosoitusta ja vellomaan miekkarin jatkojen väsyneessä politikoinnissa. Vaikka Antelias kaupunki jää rakenteeltaan vähän ohueksi, sen monipuolinen sisältö ja mielenkiintoiset tapahtumat tasapainottavat tilannetta.

Anteron muuttuminen rotaksi pitää sisällään paitsi hauskan viittauksen Franz Kafkan Muodonmuutos-kertomukseen, mutta se myös kuvaa sitä, miten Antero uusine rottakavereineen elää myös siimahännän muodossa kaupungista: roskia ja poisheitettyä ruokaa ahmivat rotat nauttivat ihmismuotoisen Anteron tavoin kaupungin tarjoamista tuoksuista, tunteista ja valoista ja ovat valmiina syöksymään seikkailuun sopivan tilaisuuden koittaessa.

Etsittiin yhdessä ruokaa. Kukaan ei maininnut Anteron haisevan kuselle, kohteliaisuudesta. Koko viemäri haisi kuselle aika voimakkaasti. Joskus menstruaatiokuselle tai miehen tulonjälkeiselle kuselle, vanhuskuselle, lapsenkuselle, juoponkuselle, vegetaristikuselle, kusilääkityskuselle, karppauskuselle, katumuskuselle, c-vitamiinikuselle, mutta kuselle, sillä se heidän ympärillään virtasi ja paska. Hänen toverinsa söivät vessapaperimyttyä. Kai ne siitä jotain saivat. Antero etsi jotain hienostuneempaa ja löysi eltaantuneita ranskanperunoita jotka joku oli jostain syystä huuhtonut. Hän söi niitä ja nautti niiden rasvasta ja suolasta ja perunasta, ainesosat olivat kuin ruhtinaallisia aterioita kukin, ja hän söi kunnes vatsa oli täynnä, puolitoista ranskalaista. Sitten vasta hän kutsui idioottikaverinsa. Nekin söivät omansa. Sitten uitiin laidalle ja juostiin putkenlaitaa pitkin kunnes saavuttiin rottia kuhisevaan väliristeykseen. [s.236]

Antelias kaupunki pahimmillaan ristiriitainen lukukokemus, jonka määritteleminen onkin aika vaikeaa. Sen lähin esikuva lienee kuitenkin Sirolan sijaan Mikko Rimmisen Pussikaljaromaani. Lihin, Marsalkan ja Hennisen keskikaljaisten kommelluksien hilpeä päämäärättömyys, sanomattomuus, saamattomuus ja tarkoituksettomuus soivat voimakkaina myös Anteron edesottamusten seassa.

Antelias kaupunki onkin mielenkiintoinen lukuelämys, joka varmasti jakaa mielipiteitä viimeistään vähän muusta kokonaisuudesta irralliseksi jäävällä rottaepisodillaan. Ojalan romaani on kuitenkin myös mieleenpainuvan erilainen teos, jolla on taatusti paljon annettavaa, mikäli lukija uskaltaa antautua Anteron vietäväksi.

Petter on tänä keväänä kirjoittanut kirja-arvioiden ohella lähinnä opinnäytetyötään.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 269
Kansi: Tuomo Parikka
Lajityyppi: veijariromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu