Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Elina Hirvonen tarttuu kolmannessa romaanissaan hyvin ajankohtaisiin ja tunteita herättäviin aiheisiin. Lähitulevaisuuteen sijoittuva Kun aika loppuu käsittelee sitä, miten omasta lapsesta voi tulla ampuja ja onko rikollisen perheellä oikeutta suruun. Samalla Hirvonen käsittelee ilmastonmuutosta ja mitä tapahtuu, jos siihen ei puututa. Hirvonen kuvaa herkällä otteella ympäristötietoisia ihmisiä, jotka yrittävät eri valintojen kautta hidastaa maapalloa tuhoavien asioiden etenemistä, ennen kuin aika on lopussa.

Romaanin keskiössä on Lasipalatsin katolta ihmisiä ampuvan Aslakin perhe, erityisesti tämän äiti Laura Anttila ja perheen toinen aikuinen lapsi Aava. Perheen isä Eerik jää suurimmaksi osaksi taustalle. Eri näkökulmien ja takaumien kautta käsitellään perheen rakentumista ja Aslakin ja Aavan lapsuutta, miten hiljainen ja eristäytynyt poika on päätynyt katolle aseensa kanssa. Kertomus on inhimillinen, ja samalla Lauran kautta käsitellään äitiyttä, niin syyllisyyden kuin pyyteettömän rakkaudenkin kautta.

Lopun elämäni ajan, kun muistelen tätä iltaa, muistan ensimmäiseksi jotain, mitä en kerro kenellekään. Se on tunne, että jokin, mikä on ollut pitkään epäjärjestyksessä, asettuu paikoilleen. [...]
         En koskaan puhu tunteesta kenellekään, en edes Eerikille. Syy on häpeä. Varmuus, että se tunne on ehdottomasti ja peruuttamattomasti väärä. Vanhemmilla on yleisesti hyväksytty oikeus olla huolissaan lapsistaan ainoastaan silloin, kun lapsella on uhrin rooli. Jokainen vanhempi tunnistaa jatkuvan pelon siitä, että omalle lapselle tapahtuu jotain pahaa. Sydäntä puristavan vanteen, kun näkee lapsensa seisovan koulun pihalla syrjässä muista ja harkon rintalastan alla, kun kello on paljon eikä lapsi ole tullut kotiin.
         Kun hiljainen oppilas tulee kouluun ase pitkän takkinsa alla ja ampuu kymmenen luokkatoveria, kaikkien kuuluu ajatella uhrien vanhempia. Miten hirveää olisi olla yksi heistä. Miten hirveää olisi, jos tuo tapahtuisi minun lapselleni. Pelosta ja ahdistuksesta voi puhua muiden kanssa, koska sen tunnistavat kaikki. Vanhemmat, jotka unohtavat sellaisia uutisia lukiessa hengittää, koska tietävät, että ampuja voisi olla heidän lapsensa, kantavat kauhunsa yksin. [s. 137-138]

Tytär Aava on ampumavälikohtauksesta kuullessaan Somaliassa lääkärinä. Aava potee huonoa omatuntoa lapsista, jotka ovat ehtineet kuolla silloin kun hän on ollut poissa. Hän kuitenkin kokee olonsa ainakin jossain määrin hyödylliseksi kenttämatkoilla, kun pääsee työskentelemään paikallisten kanssa. Nuori nainen on ollut koko elämänsä ajan sidottu ongelmaiseen veljeensä – omaa elämää on ollut vaikeaa aloittaa, kun on joutunut huolehtimaan, miten Aslak pärjää. Aava onkin aikoinaan halunnut lähteä mahdollisimman kauas perheestään ja jättää ongelmat Suomeen.

Siihen aikaan Aslak pyysi minua leikkimään kanssani usein, mutta suostuin harvoin. Minä olin koulussa ja minulla oli omia ystäviä, joiden luokse menin kylään iltapäiväkerhon jälkeen. Aslak oli samassa esikoulussa joiden ystävieni pikkusisarusten kanssa ja tiesin, että muut pitivät häntä outona. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan kolmevuotiaana ja voitti joskus isä shakissa. Mutta kun muut lapset pyysivät häntä mukaan leikkiin, hän saattoi vajota omaan maailmaansa, jäädä katsomaan seinällä häilyvää varjoa tai jotakin sen takana, ja sanoa pitkän hiljaisuuden jälkeen jotain, mitä kukaan ei ymmärtänyt. Toivoin,että vuosi muuttaisi hänessä jotain. Että hän olisi kouluun tullessaan tavallisempi poika, sellainen, jolle kukaan ei naura. Halusin ajatella, että toivoin sitä ennen kaikkea hänen takiaan, että hänen olisi helppo sopeutua joukkoon. Mutta oikeasti toivoin sitä eniten itseni takia. Pelkäsin, että jos kaikki muut pitäisivät pikkuveljeäni omituisena, myös minä jäisin yksin. [s. 78]

Hirvonen kirjoittaa vetävästi ja koskettavasti. Parasta antia on pienet palaset, kun hiljaisen Aslakin päähän ja tunteisiin päästään hetkeksi sisälle. Vatsassa humahtaa, kun Laura on pohjattoman iloinen hänen hiljaisen lapsensa löytäessä ensimmäisen oikean ystävän. Vatsassa humahtaa uudelleen, kun ystävä muuttaa toiseen maahan ja hiljainen poika sulkeutuu entistä tiiviimmin omaan huoneeseensa.

Jos lapsi on masentunut, sulkeutunut ja etäinen, kuinka paljon aikaa on lasta auttaa? Kukaan ei tiedä, miten paljon on aikaa yrittää muuttaa asioita. Vastuun rajat eivät ole selkeät, varsinkaan vanhemmuuden kohdalla. Laura joutuu lastensa lisäksi painimaan oman parisuhteensa ja himojensa kanssa, perheen ja oman hyvinvoinnin välimaastossa. Myös oma äitisuhde ja oma rooli äitinä mietityttävät Lauraa, eivätkä kaikki omat ratkaisut ole sellaisia, joita nuorena olisi toivonut tekevänsä.

Hirvonen löytää inhimillisyyttä sieltä, mistä sitä ei yleensä toivota löydettävän. Kirja herättääkin varmasti paljon keskustelua, mutta mielestäni romaani käsittelee hyvin vaikeita aiheitaan ilman selkeää saarnaavaa sävyä. Lopun asetelma, mikä on lopulta saanut Aslakin nousemaan katolle ja tarttumaan liipaisimeen, on inhimillisyydessään murskaavaa, vaikkakin ennalta-arvattavaa. Hyväksytyksi tuleminen ja läheisyyden saaminen ovat kaikille tärkeää.

On muuten aina kiinnostavaa huomata, miten suhtautuminen kirjan kanteen muuttuu lukukokemuksen jälkeen – pidin Hirvosen romaanin kantta vähän ankeana ja harmaana, mutta lukemisen jälkeen näyttää kansi hyvinkin koskettavalta. Miten pieni, herkkä poika vaaleanpunaisine, hauraine siipineen on päätynyt katolle ampumaan ihmisiä.

Kun aika loppuu on todella tasapainoinen teos, ehkä liiankin. Ahmaisin sen nopealla tahdilla ja se piti otteessaan, mutta jäin kaipaamaan vielä jotakin, ja sitä jotakin on vaikeaa paikallistaa. Hirvosella on hyvin herkkä tapa kirjoittaa, mikä on tuttua hänen aikaisemmistakin teoksista, ja ehkä vielä jotakin särmää olisin kaivannut. Lukukokemus on niin sujuva, että ehkä teksti tuntuu liiankin pureksitulta. Olisin myös esimerkiksi toivonut, että ilmastonmuutosta olisi vielä näkyvämmin käsitelty: nyt kaikki aiheet tuntuivat sulautuvan toisiinsa vähän turhankin hyvin, niin että kirkkaiden ajatusten sijaan romaanin liemi jää turhan sameaksi. Ehkä siloittelu johtuu kuohuttavasta aiheesta – jotta se olisi helpompi sulattaa? Siloisuus on kuitenkin sääli, koska Hirvosen teos voisi hyvinkin nousta vielä astetta kovemmalle tasolle.

Kun aika loppuu on tärkeä ja ajankohtainen. Olen lukenut Hirvosen edelliset romaanit Että hän muistaisi saman ja Kauimpana kuolemasta, ja odotin niiden perusteella paljon Hirvosen uusimmasta – enkä ole täysin varma, täyttyivätkö odotukset aivan kokonaan. Heti kirjan luettuani ajattelin, että teos oli todella kovaa tasoa, mutta lukukokemuksen väkevyys on haihtunut pois yllättävän nopeasti. Teos on kuitenkin lukemisen arvoinen, ja tasaisuudestaan huolimatta Hirvosen teksti on taiturimaista ja nautittavaa.

Jenni ei ole koskaan käynyt Afrikassa, mutta lähtee kesällä kuukaudeksi Japaniin.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015

Kustantaja: WSOY

Sivumäärä: 248

Kansi: Ville Tietäväinen

Lajityyppi: psykologinen romaani, kehitysromaani

Mistä saatu: kirjastosta lainattu