E. Lockhart -taiteilijanimen taakse kätkeytyvän Emily Jenkinsin We were liarsissa perehdytään Sinclairien sukuun kuuluvan 18-vuotiaan Cadencen elämän mullistaneisiin tapahtumiin. Cadencen isovanhemmat hallinnoivat perheen omistamaa, Massachusettsissa sijaitsevaa Beechwood Islandia, jossa Sinclairet viettävät kesiä yhdessä. Eräänä kohtalokkaana suvena kaikki kuitenkin muuttui, kun Cadence löytyi rannalta vakavasti loukkaantuneena ja muistinsa menettäneenä.
Pahoista päänsärkykohtauksista ja muistinmenetyksestä kärsivää Cadencea jäävät kuitenkin vaivaamaan kysymykset siitä, miten hän päätyi veteen ja miksi tähän rakastunut Gat ei ottanut häneen ollenkaan yhteyttä serkuistaan puhumattakaan. Cadence, tämän serkut Mirren ja Johnny ja saarella myös kesiään viettänyt Johnnyn isäpuolen siskonpoika Gat näet perustivat Valehtelijoiksi kutsutun kerhon, joka sitoi heidät yhteen. Perheensä jättänyt Cadencen isä vie toipuvan tyttärensä Eurooppaan matkustelemaan, ja vaikka Cadence yrittää tavoitella muita Valehtelijoita reissun päältä, kukaan ei vastaa hänelle. Niinpä Cadence päättää palata Beechwood Islandille selvittämään, mitä tuona kesänä oikein tapahtui.
Asiaa ei kuitenkaan auta se, että kaikki Sinclairet vaikenevat taannoisista tapahtumista, vaikka saarella on näkyviä muutoksia viime vierailuun nähden: Cadencen isoäiti ja Sinclairien koirista tytölle rakkaimmat nelijalkaiset ovat kuolleet, ja saaren päärakennus on purettu ja sen tilalle on ilmestynyt uusi lasinen rakennelma. Kaikki ei ole tietenkään sitä miltä näyttää, ja We were liarsin edetessä karmea ja yllättävä totuus paljastuu vähän kerrassaan.
Tämä arvostelu paljastaa romaanin loppuratkaisun, joten jos sen haluaa löytää ja kokea itse, arvion lukeminen kannattaa tällä haavaa lopettaa tähän.
Lockhart on onnistunut kuvaamaan migreenikohtausten ja muistinmenestyksen pauloissa kärvistelevän Cadencen elämää mielenkiintoisella tavalla. Ahdistuskohtauksia ja aistiharhoja näkevä, romaanin kertojana toimiva hahmo onnistuu säpsäyttämään lukijan useaan otteeseen kirjan aikana alkamalla yhtäkkiä kertoa siitä, miten syöksyy rakennuksen ikkunasta alas kuolemaan tai kuinka ranteensa aukeavat kesken aterian.
Every time Gat said these things, so casual and truthful, so oblivious – my veins opened. My wrists split. I bled down my palms. I went lightheaded. I´d stagger from the table or collapse in quiet shameful agony, hoping no-one in the family would notice. Especially not Mommy.Tällaiset kohtaukset herättävät mielenkiintoisia kysymyksiä siitä, mitä äsken oikein tapahtui? Kuinka Gat saattoi olla ainoa joka huomasi Cadencen verenvuodon? Kertojan kokemat ja näkemät asiat vääristävät jatkuvasti We were liarsia ja tuovat muuten sovinnaisen tuttuun tarinaan aivan uusia sävyjä.
Gat almost always saw, though. When blood dripped on my bare feet or poured over the book I was reading, he was kind. He wrapped my wrists in soft white gauze and asked me questions about what had happened. He asked about Dad and about Gran – as if talking about something could make it better. [s.29-30]
Toissakesäisiä tapahtumia selvittävän Cadencen muisti palautuu kuitenkin niin yllättävissä kohdissa ja vähän väkinäisen oloisesti, että kesken kaiken päälle räpsähtävät takaumat rikkovat ikävästi tarinaa. Moiset jyrkät siirrokset nykyhetken ja Cadencen mielessä olevien tapahtumien välillä tekevät lukemisesta tempoilevaa puuhaa. Lockhart onkin selkeästi tavoitellut tv-sarja Lostin tyylistä takaumien ja nykyhetken välillä sukkuloivaa rakennetta, mutta television puolella mainiosti toiminut hyppely tekee We were liarsin lukemisesta paikoin turhan levotonta.
Rivakkaan tahtiin aukeava ja etenevä tarina ei jätäkään järin paljon lukijan oman mielikuvituksen varaan, vaan Lockhart tykittää jatkuvasti uusia paljastuksia esimerkiksi Cadencen riitaisten tätien ja äitinsä valtataistelusta suvun omaisuuden perimisjärjestyksen suhteen. Kiillotetun ulkokuoren pettäminen ja Cadencen romahdukset luovat hauskan ja mielenkiintoisen ristiriidan koko kirjan tunnelmassa.
”Cadence?” Mummy is leaning over me.Valitettavasti kaikki We were liarsin teemat eivät pääse loistamaan. Esimerkiksi Sinclairien suvun omaisuutta ja poroporvarillisuutta yllättävän kovin sanankääntein arvostelevan Gatin ja Cadencen suhteen kuvaaminen tuntuu vähän kliseiseltä ja epäoleelliselta tarinan muiden mysteerien lomassa – kapinallinen nuori mies tapaa jälleen kerran yläluokkaisen tytön ja rakkaus leimahtaa. Nuorten rakkaustarina ei todellakaan nouse yhtä omalaatuisen viehättävälle tasolle kuin esimerkiksi Rainbow Rowellin Eleanor & Parkissa, vaan on kuvattavasta kesästä riippuen joko yhtä herttaista onnelaa tai sitten loputonta soutamista ja huopaamista.
I reach and clutch her hand.
”Be normal now”, she whispers. ”Right now.”
”What?”
”Because you are. Because you can be.”
Okay. Okay. It was just a tree.
Just a tree with a tire swing that I loved a lot.
”Don´t cause a scene”, whispers Mummy. ”Breathe and sit up.”
I do what she asks as soon as I am able, just as I have always done. [s. 64]
We were liarsissa on kuitenkin mielenkiintoisia koukkuja, jotka yllättävät ja monipuolistavat lukukokemusta. Esimerkiksi Cadencen kirjoittamat sadut, jotka linkittyvät vähän turhankin selvästi Sinclairien imperiumiin, ja tämän luopuminen rakkaista tavaroista ja niistä listojen laatiminen tuovat tarinaan sen tarvitsemia lisäsävyjä.
Kirjan lopussa häämöttävä yllätys onkin sitten ihan toista maata, sillä se vetää maton lukijan jalkojen alta täydellisesti: Cadencelle selviää, että hän on serkkujensa kanssa sytyttänyt puretun rakennuksen tuleen lopettaakseen tätiensä kilvoittelun ja suvun riidat, mutta on vahingossa sulkenut muut Valehtelijat kyseiseen taloon ja nämä ovat kuolleet tulipalossa. Gat, Johnny ja Mirren ovat olleet joko aaveita tai Cadencen oman mielen vääristymiä, jotka ovat auttaneet tätä selvittämään toissakesän salaisuuden ja samalla pääsemään sinuiksi oman tekonsa kanssa.
Tällainen lukijan nenästä vetäminen ja hämääminen ei kuitenkaan yllättäen turhauta tai ärsytä, vaan saa pläräämään kirjan sivuja taaksepäin ja etsimään kohtia, jotka olisivat paljastaneet suurimman osan We were liarsin tapahtumista valheiksi ja Cadencen rikkonaisen mielen harhoiksi noiden edellä mainittujen selkeiden illuusioiden ohella. Vaikka suurin juonenkäänne selviääkin, romaani kestää hyvin toisen lukukerran aivan uusin silmin. Samalla paljastuu, miten itsestäänselvänä seikkana pidämme eri kirjoissa tarinaa eteenpäin kuljettavan minäkertojan luotettavuutta.
Loppuratkaisunsa myötä We were liars saa melkoisen kasvojenkohotuksen ja armahduksen kliseisen tarinansa ja hahmojensa takia. Voi tosin olla niinkin, että Lockhart on rakentanut tarinansa perusosista harmittoman oloisia ja kliseisiä ihan tarkoituksella, jotta lopussa häämöttävä juonenkäänne tuntuisi entistä voimakkaammalta ja järkyttävämmältä.
Shokista toivuttuaan jälkeen lukija kuitenkin oivaltaa, ettei Cadencen tekemä, muut Valehtelijat tapattanut moka tunnu järin uskottavalta. Eikö tyttö oikeasti huomannut Gatin ja kumppaneiden jäämistä taloon?Oli niin tai näin, kirjan lopullinen päämäärä tuntuukin huomattavasti tehtyä matkaa oleellisemmalta, mikä on vähän omituista, kun kirjan lukemisen kuuluisi olla kokonaisuutena nautittava ja muistettava taival. Vasta lopussaan havahtuva We were liars vastaa tähän tavoitteeseen aika heikosti, mikä vääjäämättä laskee kokonaiselämyksen tehoa.
Petter jaksoi aikoinaan katsoa Lostin alusta loppuun, vaikka puolivälissä tekikin tiukkaa.
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Kustantaja: Delacorte Press / Random House
Sivumäärä: 227
Kansikuva: Angela Carlino
Lajityyppi: kehitysromaani
Mistä saatu: omasta kirjahyllystä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti