Kalle Veirton taannoinen Ohut hauska kirja oli juuri sopivan mittaiseksi typistetty lukuelämys, joka maittoi ainakin vähän varttuneemmalle lukijalle oikein mukavasti – arvostelun saamien näyttökertojen perusteella Ohut hauska kirja tuntuu edelleen kiehtovan uusia lukijoita. Hiljan ilmestynyt Ohut hauska kirja 2 puolestaan on melkoisen sekava ja aivan liian kovalla tahdilla etenevä teos. Tämä arvostelu sisältää pari juonipaljastusta romaanin tapahtumista.
Ysiluokkalainen Anselmi on vetänyt viimeisenä kouluvuotenaan mutkat vähän turhankin suoriksi – niskassa on korvausvelvoite kadonneesta pyörästä, ja TET-harjoittelu on jäänyt tekemättä. Jälkimmäisen ongelman ratkaisu on kuitenkin varsin lähellä, sillä Anselmi pääsee kirjakauppaan hommiin parin muun mattimyöhäisen tettiläisen kanssa. Tylsältä vaikuttava viikko putiikissa muuttuu kuitenkin Anselmin kertomana koko ajan mielenkiintoisemmaksi ja hurjemmilla juonenkäänteillä varustetuksi ajanjaksoksi.
Romaanin kertojana toimiva Anselmi on varsin mielenkiintoinen tapaus, jonka suoranaiset valheet tulevista tapahtumista ja lukijan jatkuva hämääminen tekevät lukemisesta vähän kaksitahoista puuhaa. On toki viihdyttävää seurata, kuinka kliseisiksi nuortenromaanin sisällöiksi tarkoitetut juonenhaarat karsiutuvat yllättäen tarinasta pois – esimerkiksi stereotyyppiset TET-toverit herättävät esittelykierroksella lukijan odotukset tietynlaisesta nuorten miesten tähdittämästä kasvukertomuksesta, mutta hahmojen pois jääminen tarinasta muuttaa kokonaisuuden miellyttävällä tavalla. Kirjakaupassa työskentely puolestaan paljastuukin lopulta lähinnä jälleenmyyntikelvottomien niteiden silpomiseksi kuin Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa -romaanissa konsanaan.
Toisaalta taas Veirto tulee nostattaneeksi lukijan odotukset joko tietoisesti tai tahattomasti varsin korkealle – kuolinpesän tyhjennyskeikalla tapahtuva yllätys takakannessakin mainostettuine ”kääpiöineen” ja ”naisineen” on lopulta vähän lattea loppuhuipennus kovaa möykkää itsestään pitäneelle tarinalle. Romaanin ehtoopuolella mukaan luikertavat romanttiset elementit ovat kiusallisesti päälle liimattuja lisätasoja, joita Ohut hauska kirja 2 ei tarvitse saati kaipaa.
Jatkuva tulevilla tapahtumilla kuumotteleminen menettää siis väkisinkin tehoaan. Myös se ärsyttää, kun Anselmi on koko ajan hieromassa tietojaan tulevista tapahtumista ja toisaalta epäluotettavaa kertojuuttaan lukijan naamaan.
Kuten sinä tiedät ja kun olen kertonut, paljon muutakin oli edessä. Tuona hetkenä en kuitenkaan itse arvannut siitä mitään. Sen kun raahasin Tinon perässä pahvilaatikon kellariin ja sieltä puoli kerrosta ylös takapihan suuntaan.Mielenkiintoiset sivuhahmot tuovat pikaisine poikkeamisineen tarinaan mukaan omanlaistaan väriä ja anarkistista vallattomuutta, jollaista ei useinkaan nähdä konventioihinsa vakiintuneessa nuortenkirjallisuudessa. Riskaabelimmat ja omintakeisemmat ratkaisut tuntuvat kuitenkin välillä hakuammunnalta, eivätkä esimerkiksi kaupassa asioivat omituiset aikuiset hahmot täysin löydä paikkaansa kokonaisuudesta.
Ja sitten taas revittiin.
Puolen tunnin päästä Tino sanoi:
”Ei, en mä kuitenkaan rupea tekemään tätä elämäntyökseni.”
En olisi minäkään ruvennut, eikä repiminen tosiaankaan ollut se syy, joka vei minut syvälle kirja-alan syövereihin. Se tapahtuu vasta myöhemmin. Mutta on jo oraallaan. Olitko tarkkaavainen? Huomasitko? [s. 40–41]
Ohut hauska kirja 2 on edeltäjänsä tavoin juuri sitä, mitä opuksen nimi lupaakin – niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka viihdyin pääosin hyvin Veirton viimeisimmän kanssa, teos jäi nimenomaan juonellisilta ansioiltaan varsin vaatimattomaksi ja ohueksi. Olisi mielenkiintoista tietää, mitä mieltä nuoremmat lukijat ovat näin virkistävän äkkiväärästä mutta laadullisesti turhan ailahtelevasta kokonaisuudesta.
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2018
Kustantaja: Karisto
Sivumäärä: 144
Kansikuva: Petri Latvala
Lajityyppi: nuortenromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti