Lauren Beukes: Zoo City – eläinten valtakunta

Lauren Beukesin Zoo City on viehättävän persoonallinen jännäri fantasia- ja scifi-elementteineen, mutta kokonaisuus ei valitettavasti pysy kasassa, vaan lupaavat elementit romahtavat lopulta mielenkiinnottomaksi sekasotkuksi.

Lähitulevaisuuden Johannesburgiin on kohonnut Zoo City -niminen slummi, johon supervoimaiset rikolliset on hätistelty eläinkumppaneineen pois kunnollisten ihmisten silmistä. Unisen laiskiaisensa kanssa hämärähommia hoiteleva Zinzi elättää itseään rahankerjuusähköpostien ja oman erikoiskykynsä kanssa – nuori nainen löytää selvännäkemisensä myötä kadonneita esineitä, kunhan sopivasta hinnasta on sovittu.

Zinzi ei valitettavasti osaa aavistaa uusimman keikan seurauksia, kun hän ottaa omalaatuisen musiikkimogulin tarjoaman tehtävän vastaan. Epäilyttävissä merkeissä kadonneen teini-ikäisen tähden etsintäoperaatio kasvaa varsin mittavaksi mutta kovin epätasaiseksi seikkailuksi.

Zoo Cityn maailmaa ja niin sanottujen eläimellisten eli eläinkumppaneidensa kanssa liikkuvien rosvojen taustoja avataan tarinan lomassa. Ensimmäisen tunnetun eläimellisen vaiheista kertovan dokumenttileffan arvostelu käy mainosti esimerkiksi siitä, kuinka hienovaraisen persoonallisesti Beukes osaa avata luomaansa fantasiamaailmaa.

Baiyatia kuvattiin useissa julkisissa tilanteissa syöttämässä pingviinilleen lihasuikaleita, joiden hän väitti olevan hänen vihollistensa lihaa. Sanottiin, että hän pystyi kiduttamaan ihmistä koskematta tähän. Huhut voimistuivat: väitettiin, että kyse on mustasta magiasta, geenimuuntelusta, tietokoneella tehdyistä erikoistehosteista. Tai niistä kaikista.
   Kun pingviini oli salamurhattu talibanien väijytyksessä, Baiyatin erittäin julkinen kuolema, jonka aiheutti ”musta pilvi” (farsin kielellä Siah Chai), televisioitiin kansainvälisesti. Tapahtuma tallentui tuolloin ensimmäistä kertaa filmille ja aiheutti laajamittaisen paniikin, mikä johti monissa maissa karanteenileirien perustamiseen ja joissakin teloituksiin. [s. 84]

Varsinainen tarina on kuitenkin Zoo Cityn ehdottomasti heikoin ja vähiten kiinnostava elementti. Beukes eksyy turhan helposti luomansa maailman ankeimmille sivukujille, ja esimerkiksi Zinzin miesasioita puidaan romaanissa tuskastuttavan paljon. Rappioromantiikka ja vähän ennalta-arvattavat yllätykset päähenkilön kumppanin suhteen eivät tuo kokonaisuuteen juurikaan mitään lisää, vaikka Beukes yrittääkin ilmeisesti osoittaa kaikin voimin sitä, miten hankalaa on löytää ja ylläpitää onnea slummissa asuessa. Zinzi ja muut zoocityläiset hämärähemmot ovat luonnollisesti traumaattisen menneisyytensä riivaamia ihmisparkoja, mutta hitaasti paljastuvien taustojen suhteen ei kannata kyllä odottaa mitään erityisen persoonallisia tai oikeasti yllättäviä käänteitä.

Beukes kuitenkin onnistuu puhaltamaan hahmoihin suhteellisen onnistuneesti henkeä varsin persoonallisen dialogin myötä. Kadonneisiin esineisiin liittyvä Zinzin erikoiskykykin tuo romaanin ihmiskuvaukseen miellyttävää omintakeisuutta – Zoo Cityn maailman mielenkiintoiset yliluonnolliset elementit yhdistettynä afrikkalaisiin perinteisiin kannattelevat muuten hieman hataraa kokonaisuutta luontevalla tavalla.

”Anteeksi kun jouduitte odottamaan. Amira, sinä näytät ihastuttavalta. Toimiiko botox? Ehkä kannattaisi kokeilla sitä lintuunkin. Ja sinä olet varmasti uusi apulaisemme”, hän sanoo haudaten käteni valtavien Mikki Hiiren käpäliensä väliin. ”Se oli vitsi”, hän sanoo silmää iskien. ”Jotakuinkin.”
   Laiskiainen päästää pienen parahduksen ja kapuaa pöydältä syliini. Se näkee saman kuin minä – musiikkimogulin imagoa rumentaa hukattujen esineiden möykky, joka roikkuu hänen päänsä yllä kuin musta lonkeroinen kasvain. Se on mustekala, mutta sen paksut mustat lonkerot on katkaistu ja jäljellä on vain tyngät. Tusinoittain tynkiä, jotka kiemurtelevat iljettävästi.
   Se on surkeimpia viritelmiä, joita olen kuunaan nähnyt. On olemassa keinoja, joilla langat voi katkaista. Hyvä sangoma osaa tehdä sen. Mutta ne kasvavat lopulta takaisin järeämpinä kuin koskaan. Mustan sädekehän varjossa Huronin iho näyttää kelmeältä, posket roikkuvilta, silmät tyhjiltä ja kiiltäviltä. [s. 101]

Zoo City jää mielikuvituksellisuudestaan huolimatta varsin vaisuksi jännäriksi – puitteet ovat enemmänkin kuin kunnossa, mutta tarina kompastelee eteenpäin turhan ailahtelevin tuloksin. Astetta erikoisempaa fantasiaa etsivien kannattaa suunnata tietyllä varauksella Zoo Cityyn.

Alkuteos: Zoo City

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2010

Suomennos: Tytti Viinikainen

Kustantaja: Aula & co

Sivumäärä: 189

Kansikuva: Joey Hi-Fi

Lajityyppi: fantasia, toiminta, jännitys, scifi

Mistä saatu: omasta kirjahyllystä