Milan Kundera: Merkityksettömyyden juhla

Milan Kunderan teokset eivät ole sieltä kirjallisuuden helpoimmasta päästä, ja näin Merkityksettömyyden juhlan arvostelun alussa on hyvä todeta, ettei Kunderan uutuusromaanikaan jää tässä suhteessa nuolemaan näppejään – se rooli on jätetty lukijalle.

Merkityksettömyyden juhla seuraa viiden vanhemman herrasmiehen eli Ramonin, Charlesin, Alainin, D´Ardelon ja Caliban-nimeä itsestään käyttävän miekkosen edesottamuksia. D´Ardelo saa kuulla syöpäepäilyn osoittautuneen virheelliseksi, mutta valehtelee olevansa sairas ja järjestää juhlat, kun taas Alain kamppailee oman äitisuhteensa kanssa ja viehättyy uuden muotivillityksen paljaaksi jättämistä naisten navoista. Charles kirjoittaa näytelmää Josef Stalinin hovin kulissien takaisesta valtapelistä, Ramon on jäänyt eläkkeelle ja arvoituksellinen, jatkuvasti naamioitu Caliban pestautuu D´Ardelon bileisin tarjoilijaksi ja hämmentää juhlaväkeä valeasullaan, jonka takia häntä luullaan pakistanilaiseksi.

Samaan aikaan kertoja kuvaa Charlesin näytelmän tapahtumia ja Stalinin vetämiä, tämän tovereita hiillostavia kokouksia. Romaanin edetessä tunnelma kiihtyy sekä viiksekkään neuvostojohtajan palaverissa että D´Ardelon juhlissa melkoiseksi kaaokseksi.

Merkityksettömyyden juhlan yhdeksi hahmoksi voisi nostaa romaanin kertojan, joka esiintyy tarinassa yllättävän aktiivisena toimijana. Tämän jatkuva korostaminen kuitenkin syö vähän tempun vaikuttavuutta, sillä kertojan liioiteltu itsetietoisuus välillä jopa ärsyttää.

Minun uskonnottoman sanakirjassani on vain yksi pyhä sana: ystävyys. Olen esitellyt teille neljä toverusta, Alainin, Ramonin, Charlesin ja Calibanin, ja minä pidän heistä. Koska he miellyttävät minua, annoin Charlesille tuon Hruštšovin kirjan, jotta he saisivat siitä hupia. [s.28]

Mielenkiintoisista lähtöasetelmista ponnistava Merkityksettömyyden juhla on turhankin tajunnanräjäyttävä kokemus, sillä Kundera onnistuu solmimaan historiallisen kertomuksen, miesten omat tarinat ja yhteiskuntakritiikin kaikkea muuta kuin saumattomasti yhteen. Lopussaan romaani alkaa hajota aivan liikaa, ja lopun kohtaus, jossa Stalinin tarina yhdistyy nykypäivän pariisilaispuistossa porisevien pappojen rauhalliseen iltapäivään, tekee Merkityksettömyyden juhlan rajuita juonenkäänteistä merkityksettömyyden oloisia – lopulta sama hahmokööri hengailee puistossa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kunderan romaani on selvästi myös stereotyyppinen miehinen kertomus. Muut miehet kuittailevat Alainille tämän nuoresta naisystävästä eivätkä tiedä, miten tämä kärsii jouduttuaan nuorena äitinsä hylkäämäksi. Kaupungilla kauniita napoja seuraava Alain vaikuttaakin vähän säälittävältä vanhalta vaarilta, mutta eivät muutkaan selviä ihan puhtain paperein. Ramon jahtaa D´Ardelon bileissä kauniin Julien takapuolta ja naisten kauniit muodot nousevat useaan otteeseen käsittelyyn romaanin aikana, mikä saa Merkityksettömyyden juhlan tuntumaan ikävällä tavalla kuolaavan vanhan papparaisen horinoilta.

Pitkän tarjoilupöydän takana Charles kiinnitti edelleen katseensa La Franckin etusormen yläpuolella leijuvaan höyheneen ja Ramon riemuitsi kaikkien ylös kääntyneiden päiden keskellä siitä, että lopultakin oli tullut hetki, jolloin hän voisi vaivihkaa ja huomaamatta häipyä Julien kanssa. Hän etsi joka puolelta, mutta Julieta ei näkynyt missään. Hän kuuli yhä tämän äänen; Julien viimeiset sanat, jotka kuulostivat ehdotukselta. Hän näki edelleen tämän upean takamuksen, joka loittoni kutsuvana. Oliko Julie mennyt vessaan? Korjaamaan meikkiään? Hän meni käytävään ja jäi oven taakse odottamaan. Sieltä tuli useita naisia, he katsoivat häntä epäluuloisina, mutta Julieta ei näkynyt. Juttu oli liiankin selvä. Tyttö oli lähtenyt. Antanut hänelle pakit. Sillä hetkellä hän halusi vain häipyä tuosta niljakkaasta seurasta, jättää sen heti, välittömästi, ja marssia kohti ulko-ovea. [s.84-5]

Onkin mielenkiintoista, miten seksuaaliset ajatukset tuntuvat tällaisten iäkkäämpien hahmojen päissä säälittäviltä ja surumielisiltä, vaikka seksuaalisuus on osa ihmistä koko tämän eliniän ajan. Ehkä valtavirran mediassa esitetty malli, jonka mukaan seksuaalinen käytös kuuluu ”pelkästään” nuorille ja kauniille ihmisille, synnyttää myös ihmismielessä tällaisia rakenteita – se ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että Kunderan pappakööri on joko tahallisesti tai tahattomasti kuvattu vähän huvittavan oloiseksi kokoonpanoksi. Toisaalta myös nuoremman miehen ylitsevuotavaaa seksuaalista himoa kuvaavat Chuck Palahniukin Tukehtuminen ja Lars Ramslien Fatso lähestyvät aihetta satiirin kautta, mikä tuntuu paljon monitasoisemmalta lähestymistavalta.

Kunderan romaanista ei jää tukkoista jälkimakua lukuun ottamatta paljoa käteen ainakaan tällä kertaa käteen. Toinen lukukerta ehkä auttaisi löytämään tästä sekamelskasta uusia ulottuvuuksia tai sävyjä, mutta nyt kynnys on jäänyt uusintakierrosta ajatellen aivan liian korkeaksi.

Petter on ihan tyytyväinen omaan napaansa, vaikkei se olekaan maailman keskipiste.

Alkuteos: La fête de l'insignifiance
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2013
Suomennos: Ville Keynäs
Kustantaja: Siltala
Sivumäärä: 127
Kansikuva: Milan Kundera
Lajityyppi: kollaasiromaani, historiallinen romaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu