Viiden kirjan blogihaaste ja bloginsisäinen lukuhaaste

Sirrin Opus ekalle antama viiden kirjan haaste sai meidät nostalgisoimaan ja palaamaan tärkeiden kirjojen pariin. Vaikka uutta lukemista tulee joka tuutista, tämän ajan loppumattomana kohisevassa informaation ja taiteen virrassa seisoo muutamia kaunokirjallisia kivenlohkareita, joiden päältä sukellamme kerran toisensa jälkeen tuohon koskeen uusien elämysten perässä.

Nuo virtaa halkovat teokset ovat jollain tavalla vaikuttaneet ainakin omaan lukemiseemme ja ehkä parhaimmassa tapauksessa ainakin osittain myös siihen, minkälaisiksi ihmisiksi olemme muotoutuneet. Niinpä esittelemme muutamia meille tärkeitä teoksia.

Kirja jota luen parhaillaan

Jenni: Juuri nyt minulla on superkiireistä opiskelujen, töiden ja muiden juttujen kanssa, joten on ollut vähän hankalaa tarttua mihinkään kirjaan. Tällä hetkellä luenkin lähinnä metro- ja bussimatkoilla Wendy Copen Vakavia asioita -runokokoelmaa. Se on tiivis ja runot hymyilyttäviä ja ironisia, joten niihin on helppoa uppoutua hetkeksi. Samalla yritän kahlailla Vladimir Nabokovin Lolitaa yhdelle kirjallisuuskurssille.

Petter: Tällä hetkellä minulla on John Williamsin Stoner paistattelemassa lukulampun alla. Williamsin unohdettu mutta toisen mahdollisuuden saanut romaani on jähmeän alkunsa jälkeen parantanut melkoisesti ja ollut parhaimmillaan komeaa luettavaa. Williamsin hidas ja koruton  kerrontatyyli ei ehkä iske minuun sadan salaman lailla, mutta tarina kulkee eteenpäin mukavasti.

Kirja josta pidin lapsena

Jenni: Astrid Lidgrenin Peppi Pitkätossu sekä Maikki Harjanteen Minttu-kirjasarja. Pidin Peppi Pitkätossusta niin paljon, että pahimmillaan nukuin tarhassakin jalat tyynyllä enkä vastannut kuin nimeen Peppi. Minulta jouduttiin kieltmään letit ja Pepin leikkiminen, jotta tilanne saatiin aisoihin.

Petter: Elke Heidenreichin sympaattinen Nero Corleone -kissatarina oli lapsena kovaa kamaa: siinä oli jännitystä, suurta seikkailua ja sivukaupalla Quint Buchholzin sympaattisia kissapiirroksia.

Kirja, joka jäi kesken

Jenni: Todella noloa myöntää, mutta Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Aloitin sen ensimmäisen kerran muutamia vuosia sitten, mutta jostakin syystä se vain jäi. Toisen kerran aloitin lukemaan sitä noin vuosi sitten kotimaisen kirjallisuuden kurssilla, mutta pursuavan lukulistan takia se jäi toisenkin kerran kesken. Kolmas kerta toden sanoo, vai miten se menikään...

Petter: Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan englanninkielisen version kanssa tuli aikoinaan toppi vastaan reilun puolenvälin jälkeen. En ihan tarkkaan muista, miksi jätin sen kesken, mutta Frankin päiväkirjan viimeistelemättömyys on jäänyt vaivaamaan – varmasti osittain siksi, että sen hillitty selkämys mulkoilee minua kirjahyllystä itse asiassa tätä kirjoittaessanikin.

Kirja, joka teki vaikutuksen

Jenni: Pentti Holapan Muodonmuutoksia tulee ensimmäisenä mieleeni. Teoksen novelleissa realismi ja sadunomaisuus kohtaavat kauniisti, ja novelleja lukiessa tuntui kadottavan ajan kulun.

Myös Steven Hallin Haiteksti teki minuun aikoinaan suuren suuren vaikutuksen, ja olen lukenut sen moneen kertaan. Kirjassa leikitellään kielen ja mielen yhteispelillä, sekä konkretia ja käsite sekoittuvat toisiinsa ja vaihtavat paikkaa. Typografisia elementtejä käytetään kirjassa erityisen hienosti: mieleenpainuvaa on sivuilta lukijaa lähestyvä, kirjaimista kursittu hai. Romaani vilisee erilaisia yksityskohtia, ja tulkintojen eri rihmastoja roikotetaan lukijan edessä. Tekisi mieli lukea se jälleen kerran.

Petter: Olen varmaan hehkuttanut ihan tarpeeksi viimeaikoina lukemistani kirjoista Iida Rauman maton jalkojen alta vienyttä Seksistä ja matematiikasta -romaania. Niinpä taida suunnata katseeni joten taidan suunnata katseeni vähän kauemmaksi menneisyyteen. Sieltä löytyy David Nichollsin hurmaava Sinä päivänä, joka oli todella kaunis, sujuva, huumorintajuinen ja runsas romaani rakkaudesta ja ajan vääjäämättömästä kulusta upeine päähahmoineen.

Kirja, johon palaan uudelleen

Jenni: Vaikka Charmian Husseyn Salaisuuksien laaksolla on harvinaisen lattea nimi, tykkään aika ajoin lukea sen uudelleen, kun kaipaan lohtua ja turvallista nojatuolimatkaa. Paikoin romaani on naiivi, mutta pidän silti sen lämmöstä. Romaanissa orpopoika Stephen saa asianajotoimistosta kirjeen, että hän on perinyt sukunsa cornwallilaisen vanhan kartanon. Kartano on kuitenkin tyhjillään, mutta omituinen, tuntematon eläinlaji pitää Stephenille seuraa, kun hän lukee kartanosta löytämiään isosetänsä päiväkirjoja. Hussey kirjoitti kirjan aikoinaan pojalleen, ja Salaisuuksien laakson käsikirjoitus lojui ullakolla vuosikaudet ennen sen julkaisemista.

Petter: Ehdottomasti Kurt Vonnegutin Teurastamo 5. Ostin sen vuoden 2007 kesälomareissulla Tammisaaresta ja siitä pitäen olen säännöllisin väliajoin kulkenut Billy Pilgrim -paran kanssa niin toisen maailmansodan raunioittamassa Saksassa kuin Tralmafadore-planeetan pinnalla. Vonnegutin julmannasevan yksinkertainen tyyli toimii ja Teurastamo 5:n monitasoisuus saa edelleen pään pyörälle - tämä scifisotasirkus on aivan erilainen ilmestys vaikkapa Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen nähden.

Tämän blogihaasteen lopuksi heitämme myös toisillemme lukuhaasteen – luemme kumpikin yhden teoksen, joka on toiselle tärkeä. Jenni tutustuu Billy Pilgrimin uskomattomaan elämään Teurastamo 5:n myötä ja Petter heittäytyy Haitekstin vauhdikkaaseen ja visuaaliseen seikkailuun.

Kirjoista puhuessamme nämä nimet ovat pyörineet keskusteluissamme varsin pitkään, ja nyt molemmilla on hyvä tilaisuus selvittää, mistä näissä teoksissa oikein on kysymys – ja ehkäpä oppia samalla jotain uutta toisesta bloginpitäjästäkin!