Sadie Jones: Kutsumattomat vieraat

Sadie Jones teki sen jälleen kerran – Kutsumattomat vieraat on erinomaisen kiero ja koukuttava musta komedia pahimmalla tavalla pieleen menevistä ylhäisön kemuista.

Kutsumattomat vieraat sijoittuu 1900-luvun alun englantilaiselle maaseudulle. Taloudellisella veitsenterällä tasapainoitteleva Sternen perhe on valmistautumassa Emerald-tyttären syntymäpäiväjuhliin, kun sattuma puuttuu peliin. Lähistöllä tapahtunut junaonnettomuus sekoittaa kaikki suunnitelmat ja lähettää juhlaväen joukossa tien päälle joutuneita matkalaisia Sternen perheen hoteisiin – kopea Charlotte-äiti joutuu nielemään ylpeytensä ja ojentamaan kätensä inhottaville, kolmannessa luokassa matkustaneille rahvaan edustajille. Yösijaa ja ruokaa vailla olevien hädänalaisten joukkoon mahtuu myös pahat mielessä olevia hahmoja, jotka aikovat tehdä selvää muustakin kuin juhliin tarkoitetuista ruokavarannoista.

Romaanin kepeä häiriintyneisyys tuntuu aluksi jopa omituiselta tyylivalinnalta Jonesin Kotiinpaluu-esikoisen synkkämieliseen tunnelmaan nähden, mutta Jonesin tyylilliset ratkaisut viettelevät lukijan puolelleen hitaasti mutta varmasti. Kutsumattomat vieraat käynnistyy katastrofielokuvan tavoin esitellen Sternen klaanin hahmoja hetkeä ennen tuhoa – käsipuolen isäpuolen lähdön sävyttämä alku synnyttää kasvoille välittömästi hämmentyneen virneen. Sekä itsetietoinen dialogi että hahmojen äkkiväärät mietteet antavat raikkaasti sapiskaa perienglantilaisen pönöttävälle tapakulttuurille.

”Voisimmeko kenties yrittää pysyä asiassa, rouva Trieves? Charlotte kivahti. Hänen suurpiirteisyytensä oli tiessään. ”Ehdotan seuraavaa, ja tämä tuskin on vallankumouksellinen ajatus: tarjoamme heille kaikille kupin teetä. Suttoneille, matkustajille, kaikille. Pitäisihän meillä olla tarpeeksi kuppeja.” Hän muisti äkkiä asemansa. ”Mutta eihän se ole minun asiani. Jätän kupit teidän huoleksenne, rouva Trieves. Ja kunhan vain saamme rautatien väen kiinni, meille selviää kuinka paljon vaivaa tästä tarkalleen ottaen koituu, ja kuinka pitkäksi aikaa. Sopisiko tällainen?”
   ”Teetä?” Florence sanoi väsyneesti, sillä hänen mielestään kyseessä oli maailman työläin ja hyödyttömin aine. Keittäminen, hauduttaminen, astioiden kerääminen ja ympäriinsä kanniskelu – kaikki tämä, ja minkä vuoksi? Laihan juoman, joka kulkee muuttumattomana kehon läpi. Hän muisti rakastaneensa teetä aiemmin, mutta nyt se oli hänelle pelkkää vettä. ”Kyllä kai se sopii”, hän sanoi. [s. 72–73]

Myös mukaan ujuttautuvat fantasiaelementit aiheuttavat samanlaisen hämmentyneen ensireaktion, mutta yliluonnolliset elementit sopivat ajan mittaan äkkiväärään tarinaan varsin mukavasti. Pahiksena toimivassa Charlie Traversham-Beecherisissä on uhkaavuuden ohella persoonallisuutta, jota Jonesilla ei ole aivan riittänyt muihin Kutsumattomien vieraiden hahmoihin – esimerkiksi Imogen ”Smudge” Stern on turhankin tuttu ja moneen kertaan nähty pikkuvanha lapsihahmo.

Toisaalta Jones taikoo romaaniinsa mukaan mielenkiintoisia juonenkäänteitä, joiden myötä eri hahmot joutuvat lyömään yllättäen päänsä yhteen, ja koettelemukset kaivavat kliseisistä hahmoista esiin taatusti yllättäviä tasoja. Esimerkiksi Traversham-Beecherin järjestämä seuraleikki, jossa Sternit ja Suttonit pilkkaavat toisiaan aluksi hyväntahtoisesti mutta lopulta verisin loukkauksin, on raastavaa luettavaa, ja myös muut nyrjähtäneet kohtaukset onnistuvat pääsemään lukijan ihon alle.

”Luuletteko, että minä korventaisin puolustuskyvyttömän eläimen?” vieras kysyi, muttei vetänyt kättään takaisin vaan keinutteli pentua venyvien liekkien päällä.
   Vähitellen vieraat keskeyttivät herkuttelunsa. Kuoreet unohdettiin, ja kaikkien katseet nauliintuivat heiveröiseen olentoon, joka roikkui kynttelikön päällä venytellen pikkuruisia raajojaan niiden täyteen mittaan. Herrasmies haastoi muut olemaan puuttumatta asiaan; hän herätti heissä tarpeen tulla hyväksytyiksi. Heikoin lenkki oli Clovis, joka alkoi kikattaa. Emerald oli kauhuissaan.
   ”Lopettakaa!” hän sanoi, ja mies veti kätensä pois. Sitten hän virnisteli mielistellen kaikille ympärillään.
   ”Höpsis”, hän sanoi, ”kuka nyt paahdettua kissaa söisi.”
   Hän pudotti pennun Charlotten kämmenelle. Polkuanturat tuntuivat kuumilta ihoa vasten. [s. 151–152]

Kutsumattomat vieraat on asetelmiltaan hyvin nyrjähtänyt romaani, jonka häiriintyneisyys pääsee yllättämään lukijan kerran toisensa jälkeen – äkkiväärä tunnelma ja tyylilajien villi sekoittaminen ovat erikoinen yhdistelmä, jota kaikki Jonesin romaanien ystävät eivät niele täysin nikottelematta. Omasta puolestani voin kuitenkin todeta, että Kutsumattomat vieraat on Jonesin ainakin tähän mennessä suomennetuista romaaneista laadukkain.

Petterillä ei olisi yksinkertaisesti pokkaa mennä kuokkimaan tuntemattomien ihmisten juhliin.

Alkuteos: The Uninvited Guests
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2012
Suomennos: Marianna Kurtto
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 291
Kansikuva: Marcus Lyon
Lajityyppi: fantasia, psykologinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale