Hendrik Groen -taitelijanimen taakse piiloutuvan kirjoittajan päiväkirjaromaani Viimeiset villitykset seuraa amsterdamilaisen palvelutalon arkea. 83-vuotiaan Groenin ja tämän ystävien vuoteen 2013 mahtuu muun muassa Vanha vaan ei vainaa -kerhon perustamista ja vanhainkodissa riehuvan, akvaariokalojen murhaamiseen keskittyvän rikosaallon ihmettelyä.
Viihteelliseksi lukemiseksi tarkoitettu Viimeiset villitykset ei ole kuitenkaan järin hauska kirja. Groen mainitsee päiväkirjamerkinnöissään äärimmäisen harvoin siitä, että vanhusten luona kävisi esimerkiksi lapsia perheineen tervehtimässä mummoa tai vaaria – palvelutalo tuntuu vihonviimeiseltä paikalta, jonne kukaan ulkopuolinen ei haluaisi tulla työhönsä kyllästynyttä ja ylikuormittunutta henkilökuntaa lukuun ottamatta.
Groenin ja kumppaneiden suhde yhteiskuntaan tuntuu miltei kafkamaisen yksipuoliselta, kun palvelutalon asiakkaat saavat lukea lehdistä päivittäin vanhustenhuoltoa koskevista uusista säännöksistä ja säästötoimenpiteistä. Groen kuvaa laitostumisen seurauksia näyttämällä, miten kaoottiselta jatkuva ja ristiriitainen huonojen uutisten virta tuntuu rauhallista palvelutaloelämää viettävän vanhuksen näkökulmasta.
Hoivayhtiön hallitukselta on lähtenyt kaikille asukkaille tiedote ”uudelleenarvioinnista” tässä ja muissa laitoksissa. Kun johtajat käyttävät tätä sanaa, kannattaa olla varuillaan: uudelleenarviointi merkitsee nimittäin säästöjä ja uudelleenorganisointia.
Kirjeestä: ”Uudelleenarviointi tulee ajan myötä parantamaan hoidon laatua.”
Niin, niin. Puuttuikin enää aikomus ”antaa vanhainkoti takaisin vanhuksille.” Siinä hoivayhtiö Eveanin spin doctor jätti käyttämättä hienon tilaisuuden.
Pääministerimme Rutte aikoi myös antaa Alankomaat takaisin alankomaalaisille. Oletteko huomanneet niin tapahtuneen? [s.182–183]
Kun Groen toteaa ensimmäisissä merkinnöissään, ettei edes pidä vanhuksista, lukija ei taatusti osaa edes aavistaa, minkälaista kyytiä onkaan luvassa. Groen näet pilkkaa romaaninsa aikana seniilimpiä palvelutalon asukkaita varsin ronskein sanankääntein, ja tällainen mollaaminen tuntuu todella tympeältä. Oli kyseessä lopulta itseironia tai mikä hyvänsä, niin pahimmat revittelykohdat vievät muuten kepeään kerrontaan keskittyvän Viimeiset villitykset vaarallisille vesille. On harmillista, että kun iäkkäämpi väestönosa pääsee kerrankin esille valtavirtaviihteessä, niin heti lähdetään halvalle inhorealismin tielle.
Perjantaisin on Liikunnan iloa senioreille -jumppatuokio. Silloin kaikki vanhat kanat kaakertavat käytävillä mitä erikoisimmissa jumppa-asuissa kohti ”voimistelusalia.” Daameilla ei ole kerrassa mitään häpyä, eikä se ole kaunis näky. Luisevan laihat tai päinvastoin paksut hyllyvät jalat vaaleanpunaisissa trikoissa, muinaisten rintojen murheelliset jäännökset liian piukoissa paidoissa. Rupsahdus näyteikkunassa. Minun kaltaiseltani vanhemmalta herralta on siinä liikunnan ilo kaukana.
Tapahtumapaikka: vähän käytetty kokoushuone, jossa pöydät on työnnetty laidoille ja tuolit aseteltu ympyrään. Liikunta tapahtuu etupäässä istualtaan, jotta pyörätuolin käyttäjät eivät pahottaisi mieltään. Iloisen musiikin tahtiin heilutellaan käsiä ja jalkoja. Ja ähkitään. Ja julistetaan suureen ääneen, mitä vaivat estävät tiettyjen liikkeiden suorittamisen: ”En minä tätä voi, kun minulla on tämä stooma.” [s.27–28]
Muutenkaan Viimeisten villitysten hahmoissa ei ole paljoa hurraamista – ohuimmaksi jää juuri Groen, jonka menneisyyttä ja syitä tämän perheen poissaoloon avataan varsin niukasti. Toisaalta Groen on jätetty taka-alalle jotta muut palvelutalon vanhukset saisivat käsittelyaikaa, mutta nämäkään eivät syvene oikeasti mielenkiintoisiksi hahmoiksi.
Kyseenalaiset aiheen käsittelytavat ja harvinaisen ohueksi ja mielenkiinnottomaksi jäävä juoni tekevät Viimeisistä villityksistä tähänastisen kirjavuoden kiusallisimman pohjanoteerauksen. Hyvän mielen lukemista etsivien kannattaa pysytellä tästä mahdollisimman kaukana.
”Eihän ennen vanhaan mitään pakastimia ollut, meillä kotona piti ensin syödä vanha leipä loppuun, ja siksi me söimmekin oikeastaan aina vanhaa leipää emmekä ikinä tuoretta, koska äiti osti aina liikaa leipää, kun eihän sitä koskaan tiedä, ja vasta kun se oli homeessa, sen sai heittää sorsille.”
Loputtomia virtoja tyhjänpäiväisiä sanoja, jotka tukahduttavat kuin rikkaruohot kaiken alleen. Ilman ajatusta. Ilman merkitystä. Pakonomaisesti. Sanojen tarkoitus on vain tehdä ympäristölle selväksi, ettei puhuja ole vielä kuollut vaan että hänellä on vielä vaikka kuinka paljon sanottavaa. Mutta kiinnostaako se ketään, sitä puhujat miettivät harvoin, sillä muuten he pitäisivät paljon useammin suunsa kiinni. [s.226–227]
Alkuteos: Pogingen iets van het leven te maken –
Het geheime dagboek van Hendrik Groen, 83 ¼ jaar
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Sanna Van Leeuwen
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 380
Kansikuva: Victor Meijer
Lajityyppi: päiväkirjaromaani
Mistä saatu: arvostelukappale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti