Chris Cleave: Sodassa ja rakkaudessa

Huikealla Little Been tarinallaan minut aikoinaan hurmannut Chris Cleave tekee uusimmalla Sodassa ja rakkaudessa -romaanillaan lähes samanveroisen kaunokirjallisen hattutempun. Toisen maailmansodan melskeisiin sijoittuva teos tarjoaa lukijalleen Minna Rytisalon Lempin ja Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren kaltaisen reilusti erilaisen ja raikkaan sotaromaanin, joka viihdyttää ja koukuttaa uskomattoman tehokkaasti.

Parempiosaisen Northin perheen omapäinen tytär Mary päättää toisen maailmasodan syttyessä kantaa kortensa kekoon ilmoittautumalla vapaaehtoiseksi kotirintaman tarpeisiin. Himoittu vakoojattaren pesti paljastuukin Lontooseen jätettyjen vammaisten ja värillisten lasten opettamiseksi – tästä on kiittäminen Maryn rakastaja Tom Shaw´ta. Tom on keplotellut itsensä hyvään asemaan opetusministeriössä, muttei pääse hänkään sotaa pakoon, kun miehen kämppis ja paras ystävä Alistair lähtee vapaaehtoisesti näyttämään natseille kaapin paikan. Sota muuttaa paitsi kaverusten mutta myös Maryn ja Tomin suhteen lopullisesti.

Lempin ja Painovoiman sateenkaaren tavoin myös Sodassa ja rakkaudessa kuvaa toista maailmansotaa erilaisesta näkökulmasta seuraten siviilien edesottamuksia ja keskinäisiä kahinoita pommitusten keskellä – välillä tosin käydään Alistairin seurassa sotimassa vaikkapa Maltalla. Varsinaisten sotakohtausten uupuminen ei juurikaan haitannut Rytisalon ja Pynchonin tunnelmaltaan vahvoissa ja runsaissa teoksissa, ja kun tajusin Alistairin sotaretkien saavan Cleaven romaanissa varsin suuren roolin, jännitin sopivatko ne lainkaan kotirintaman tapahtumien sekaan.

Pelko oli kuitenkin täysin aiheeton, sillä Cleave osaa rytmittää Lontoon-pään tapahtumia Painovoiman sateenkaaren surrealistisen sävyisillä rintamakuvauksillaan. Ne näyttävät sodankäynnin järjettömyyden Alistairin ja tämän aseveljien kammottavien fyysisten ja psyykkisten vammojen muodossa.

Kun hän nousi pannakseen purkin takaisin hyllylle, hän näki tähtiä. Hän oli laihtunut. Niin he kaikki. Upseerit ja miehet laahustivat kolme numeroa liian pienissä asepuvuissa; jokaisen vyöhön oli tehty lisää reikiä, jokaisen kaulus roikkui höllästi. Heidän varuskuntansa oli joukko laihoja poikia, jotka näyttelivät sotilasta. Ei olisi ollut mitenkään yllättävää huomata, että heidän parransänkensä ja arpensa olisi piirretty kasvomaalilla.
   Kynsinauhat vuotivat verta. Kaikki yskivät. Viikkokausia miehet olivat seisseet rivissä suojavarustuksilla ja katselleet jyrkkää rinnettä peittäville pengerryksille. Siellä korjattiin ankaran valvonnan alla satoa saaren yhteissäännöstelyä varten. Nälkiintyneet miehet olivat tulla hulluiksi katsellessaan, miten mantelit ja aprikoosit kypsyivät vajaan parinkymmenen metrin päässä alapuolella. Varuskunnalla oli lempinimet jokaiselle maanviljelijälle, jokaiselle pengerrykselle, jokaiselle puulle. Apunaan tykistön tähystyskiikarit, jotka oli asetettu kaltevuusmittarin kanssa millintarkasti suoraan hiekkasäkein tuetuille ja vakautetuille jalustoille, patterin koulutetut tähystäjät valvoivat jokaisen yksittäisen viikunan kypsymistä, antoivat sille numeron sotilaallisessa järjestelmässä ja pitivät kirjaa sen poimintapäivästä.
   Viime aikoina miehet olivat alkaneet jaella hedelmille sotilasarvoja: tuosta leveäpersepäärynästä tuli majuri, tuosta omahyväisestä luumusta prikaatinkenraali. Kun ruokaa haettiin. he seisoivat asennossa ja tekivät kunniaa kuorma-autoille niiden lähtiessä varastolle. Kun joku maanviljelijä söi aidan takana tomaatin, miehet tiesivät sen. He seisoivat rivissä suojavarustuksilla ja paukuttivat suuttumustaan kattilankansilla. Ja silti Tomin hillopurkki oli avaamattomana Alistairin huoneen ampuma-aukon syvennyksessä. Jos hän avaisi sen, tomu pääsisi kaikkeen mistä hän välitti. [s. 343–344]

Cleaven romaanista löytyy sodan kurjuuden ja rumuuden vastapainoksi yllättävän iso annos ihmissuhdesotkuja, jotka eskaloituvat melkoisen saippuaoopperan puolelle. Mary, Tom ja muut hahmot elävät Lempin hahmojen tavoin omassa kuplassaan, jonka teekutsuja ja tavallista elämää harmittavan pitkäksi venyvä sota on koko ajan häiritsemässä. Erityisen hienosti Cleave kuvaa tätä Maryn kautta, kun seurapiirielämään kyllästynyt nuori nainen joutuu haihatteluidensa takia vaarallisiin tilanteisiin vapaaehtoistyön kautta – on ihan turha kuvitella, että ainoastaan rintamalle joutuneelle Alistairille kävisi huonosti.

Olisi väärin väittää Sodassa ja rakkaudessa -romaania viihteelliseksi ja jotenkin romanttiseksi kokonaisuudeksi, johon sen kummallisesti suomennettu nimi viittaa. Edellä mainittu ihmissuhteiden runsas käsittely eivät nimittäin ollenkaan vie Cleaven sotaromaanilta pontta pois. Saippuaoopperamaisuus istuu hahmovetoiseen tarinaan yhtä luontevasti kuin Jonathan Franzenin Purityssa, joka tasapainotteli samalla tavalla synkemmän ja kevyemmän materiaalin välillä.

Cleave ei aina avaa hahmojensa motiiveja kunnolla – rempseä ja uhkarohkea Mary tekee kaikkea huimapäistä ja epäsovinnaista romaanin halki näköjään siksi, että tämän luonne sattuu nyt olemaan sellainen. Myös muut hahmot tuntuvat varsinkin romaanin alussa hivenen latteilta ja yksipuolisilta, mutta onneksi Cleave korjaa kurssia tarinan edetessä. Sodan käänteet ja tapahtumat muuttavat hahmoja vähän kerrassaan varsin uskottavilla tavoilla, ja esimerkiksi romaanin alun ja lopun Mary ovat aivan eri ihmisiä.

Cleave lyö pöytään vielä yhden, hyvin epäcleavemaisen kortin mukaan – varsin persoonallista mutta hauskaa dialogia, joka tuo romaaniin mukaan ihan omanlaistaan tunnelmaa. Hahmojen sopivan itsetietoinen ja -ironinen peribrittiläinen rupattelu tuntuu alun oudoksunnan jälkeen varsin luontevalta ja raikkaalta esimerkiksi Lempin vakavamieliseen tarinaan verrattuna.

”Minä olen joen pohjoispuolelta. Camdenista.”
   ”Hoh-hohdokasta. Entä mitä sinä siellä puuhailit ennen kuin aloit te-tehdä mitä armeija määrää?”
   ”Olin vähäpätöinen apulaiskonservaattori Taten taidemuseossa. Keittelin teetä ja muistutin iltasiivoojille, ettei tauluja sovi putsata Vimillä.”
   ”Täytyy ihmetellä, miten kansakunta pärjää ilman sinua.”
   ”No, sinä olit kai Canterburyn arkkipiispa?”
   ”Minä olen näyttelijä. Nä-näyttämöllä tämä änkytys häviää.”
   ”Ja sitten värväydyit tänne?”
   ”Ty-tympäisi olla aina Toinen murhaaja. Ja tässä sitä nyt ollaan. Ha-harjoittelen, jotta pääsisin ensimmäiseksi.”
   ”Ja miltäs nyt tuntuu?”
   ”Rooliasut ovat aika tylsiä, mutta eipähän tarvitse opetella liikaa re-repliikkejä.”
   ”Sopii toivoa, ettei tämä näytelmä päädy koskaan West Endiin.”
   ”Amen.” [s.57 – 58]

Rohkeasti ja persoonallisesti erilaisia aineksia yhdistelevä Sodassa ja rakkaudessa toimii kokonaisuutena kaikkea muuta kuin pelkän pyhän hengen varassa. Se on omanlaisensa tuulahdus ummehtuneeseen lajityyppiinsä ja ehdottomasti yksi alkuvuoden parhaista romaaneista.

Petter on niin ikään änkytyksestä kärsineenä huomannut,

että se on unohtunut kokonaan amatööriteatterin lavalla.

Alkuteos: Everyone Brave Is Forgiven
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2016
Suomennos: Irmeli Ruuska
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 471
Kansikuva: Shutterstock
Lajityyppi: historiallinen romaani,

psykologinen romaani, kollaasiromaani
Mistä saatu: arvostelukappale