Johannes Anyurun palkittu He hukkuvat äitiensä kyyneliin on karu näkemys tulevaisuuden totalitaarisesta Ruotsista. Romaani on kuitenkin juoneltaan varsin monimutkainen ja haastava kokonaisuus, jonka kärryillä pysyminen vaatii lukijaltaan paljon.
Tarinan alussa kolme jihadistia hyökkää göteborgilaiseen sarjakuvaliikkeeseen surmatakseen kiistellyn kuvataiteilijan, ja terrori-isku muuttuu moninaisten käänteiden takia hallitsemattomaksi verilöylyksi. Pari vuotta myöhemmin ainoa tekijäkolmikosta henkiin jäänyt jäsen, mielenterveydeltään ilmeisen järkkynyt nuori nainen, kutsuu kuuluisan muslimikirjailijan luokseen oikeuspsykiatrian klinikalle. Nainen paljastaa kynäniekalle, ettei ole enää tuo sama terrori-iskuun osallistunut henkilö vaan tulevaisuuden painajaismaisesta dystopia-Ruotsista saapunut aikamatkaaja. Naisen tarinaa kuunnellessaan kirjailija joutuu itsekin pohtimaan, onko hänen oman aikansa Ruotsi enää turvallinen paikka elää – tulevaisuudesta puhumattakaan.
He hukkuvat äitiensä kyyneliin muistuttaa pirstaleisuudessaan ja eri aikatasoilla liikkuessaan melkoisesti Margaret Atwoodin Orjattaresi-romaania, ja muistot niin göteborgilaisen lähiön kuin ”vääräuskoisille” tarkoitettujen käsittelylaitosten tapahtumista muodostavat mielenkiintoisen kuvan nopeasti muuttuneesta yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Maahanmuuttajataustaisille henkilöille vuosittain laadittavat ”kansalaissopimukset” ja haarniskoihin pukeutuvat, radikalisoituneet kantaruotsalaiset eivät tunnu kovinkaan epäuskottavilta lieveilmiöiltä, vaan Anyuru on luonut täysin mahdollisen ja yksityiskohdiltaan puistattavan tulevaisuuden. Kaningård-keskitysleirin nöyryyttävät ja painajaismaiset tapahtumat toimivat hyvänä esimerkkinä Anyurun sommittelemasta uudesta uljaasta maailmasta.
Muistan miten isä sorkki leipäänsä, nosti kurkunviipaletta ja paljasti leikkelesiivun, joka oli kalvennut kuin iho laastarin alla.Romaanin maalaama synkkä kuva tulevaisuudesta ei ole lopulta erityisen omaperäinen saati mieleenpainuvan raadollinen – He hukkuvat äitinsä kyyneliin tuo tässä suhteessa mieleen Piia Leinon Taivas-dystopiaromaanin, joka sekin nojaa turhan vahvasti genren tyypillisimpiin tukipilareihin. Anyuru nostaa esille aikamatkaaja-terroristin tarinaa kuuntelevan kirjailijan perhe-elämän ja Ruotsista pakenemisen kaltaisia juonikuvioita, jotka toki tasapainottavat kokonaisuutta jossain määrin.
Me ei syöty mitään mikä oli käynyt lähelläkään sianlihaa. Joskus me poimittiin kasviksia lautasen reunoilta, jos se oli mahdollista, tai syötiin leipää ja säilykkeitä, joita isä hommasi meille jostain. Syynä ei ollut pelkästään uskonto vaan se, että me haluttiin voida kontrolloida edes jotain. Yani #syömishäiriö.
Kenkieni alla litisi, kun nousin seisomaan: niin monet nyppivät lihasiivut lautaisiltaan ja heittivät ne lattialle niin että pöytien ja tuolien alle oli kertynyt harmahtava mönjäkerros. Pala edellispäiväistä makkaraa takertui kengänpohjan uurteeseen ja kun kaivelin sitä muovihaarukalla, mieleeni tuli Koraanin tarina miehestä, joka oli joutunut jättimäisen kalan mahaan ja jäänyt sinne.
Ajattelin, että me oltiin Ruotsin mahassa. [s. 151–152]
En kuitenkaan nähnyt kirjailijahahmoa erityisen samaistuttavana saati mielenkiintoisena tuttavuutena, vaan He hukkuvat äitiensä kyyneliin on ehdottomasti vahvimmillaan kuvatessaan ”kaksoispäähenkilönsä” vaiheita niin menneisyydessä kuin tulevaisuudessa. Ajoittain Anyuru kuitenkin onnistuu kuvaamaan kirjailijan perhe-elämän pieniä tapahtumia ja kohtaamisia mukavan hienovaraisella ja pysäyttävälläkin tavalla.
Tyttäreni seisoi jalkakäytävällä hievahtamatta. Minä pidätin hengitystäni, etten säikäyttäisi metsäkaurista tiehensä, ja kumarruin varovasti kuiskaamaan hänen korvaansa:
”Tämä on rakkausruno.” Sanat vain tulivat. Kauris juosta kopisteli bussipysäkin mainostaulun ohi. Ilta hämärsi, liikennettä ei ollut lainkaan, tunnelma oli harras, pyhä, minulla oli ruokakassi kädessäni ja se rapisi aavistuksen, kauris säpsähti ja katsoi toisella silmällään suoraan meitä kohti. ”Rakkausruno Jumalalta”, kuiskasin, ja kauris katosi parilla uljaalla loikalla metsikköön. Tyttäreni katsoi lehdettömiä puita ja niiden varjoja.
”Onko kaikki metsäkauriit rakkausrunoja?” hän kysyi. Ajattelin sitä kuinka avoin hän oli kielen vallalle. Kehotin häntä istuutumaan bussipysäkille. [s. 230]
Ajoittaisesta haastavuudestaan ja vaikeaselkoisuudestaan huolimatta He hukkuvat äitiensä kyyneliin on puhutteleva näkemys tulevaisuudesta, joka ei häämötä oikeastaan sen kauempana kuin teräväkielisimpien maahanmuutokriitikoiden puheissa.
Alkuteos: De kommer att drunkna i sina mödrars tårar
Alkuperäinen
ilmestymisvuosi: 2017
Suomennos: Outi Menna
Kustantaja: Schildts
& Söderströms
Sivumäärä: 303
Kansikuva: Sanna Mander
Lajityyppi: scifi,
kollaasiromaani
Mistä saatu:
arvostelukappale
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti