Colin Meloyn kynäilemän ja Carson Ellisin kuvittaman Sysimetsän kronikat -trilogian samanniminen avausosa levittää lukijan eteen miellyttävän vanhanaikaisen mutta samalla turhan tasapainottoman ja levottoman fantasiaseikkailun, jonka käänteitä kuitenkin seuraa mielellään.
Sysimetsä alkaa, kun Portlandissa Suurten metsien lähellä asuvan Prue McKeelin kapaloikäinen pikkuveli Mac joutuu varislauman kidnappaamaksi. Varikset lennättävät pikkuveikan Tiettömäksi korveksi kutsuttuun metsään, josta kukaan sinne mennyt ei ole tiettävästi palannut. Pruen on kuitenkin lähdettävä luokkakaverinsa Curtisin avustuksella pelastusretkelle puhuvien eläinten ja ihmisten asuttamalle, Sysimetsäksi paljastuvalle alueelle, missä koko fantasiamaailmaa uhkaava salajuoni on juuri käynnistymässä.
Sysimetsän maailma, jossa ihmisten tavoin käyttäytyvät ja puhuvat eläimet ja ihmiset elävät rinta rinnan, tuo hauskalla tavalla mieleen C.S. Lewisin Narnia-kirjojen maailman, jonka väestö muistuttaa hyvin paljon Sysimetsän vastaavaa. Meloylla on rikkoo hauskasti perinteisen fantasiamaailman rajoja marssittamalla Pruen silmien eteen esimerkiksi Sysimetsää palvelevan nykyaikaisen postiauton. Tämä kohtaus muistuttaa hyvin paljon Narnia-sarjan Velho ja leijona -avausosan alkua, jossa Lucy Pevensie löytää tiensä talviseen Narniaan ja näkee lumisen metsän keskellä loistavan katulampun. Meloy onkin lukenut selkeästi Lewisinsä, sillä manipuloivan Aleksandran ja tämän pauloihin joutuvan Curtisin suhde muistuttaa hyvin paljon tapaa, jolla Valkoinen velho manipuloi Narniaan pelmahtaneen Edmundin puolelleen.
Sysimetsä tuntuukin kaikkiaan vaikkapa George R.R. Martinin massiiviseen ja monitasoiseen ja -tahoiseen Tulen ja jään lauluun ja J.K.Rowlingin fantasiakirjallisuutta ravistelleisiin Harry Pottereihin nähden yksinkertaisemmalta ja vaatimattomammalta tapaukselta. Se on välillä lapsellisen yksinkertainen ja mustavalkoinen mutta samaan aikaan moderni ja nykyaikainen – parhaiten tämä näkyy pääparin kohdalla.
Prue on nokkela poikatyttö, joka on innostunut luonnosta ja lintujen piirtämisestä, kun taas Curtis on kiusallisen kömpelö, sarjakuvista innostunut nörtti. Lapset edustavat molemmat melkoisia ääripäitä, vaikka Meloy onkin nykyaikaisesti tehnyt Pruesta sankarittaren ja jättänyt Curtisin pienempään rooliin, johon kuuluu lähinnä sähläämistä ja paikasta toiseen ajelehtimista. Tällainen tuntuu vähän epäreilulta halki kirjan, vaikka Curtis pääseekin lopulta näyttämään kyntensä. Hahmojen dialogi on kuitenkin parhaimmillaan hauskaa luettavaa.
Prue vilkuili ympärilleen ja sanoi: ”En oikein tiedä, mikä vaara meitä muka uhkaa.”Lapsellisien dialogien vastapainona Sysimetsästä löytyy myös synkkyyttä ja väkivaltaa sotakohtausten muodossa. Yksityiskohtaisesti kuvatut kuolemat ja taistelut eivät oikein sovi Sysimetsän muuten huolettomaan ilmapiiriin, vaan ne tuntuvat tarinan ja kokonaisuuden kannalta vähän mauttomilta ja päälleliimatun oloisilta.
”Ehkä kojootit?” Curtis ehdotti.
”Luulin että kojootit ovat yöeläimiä”, Prue sanoi.
”Ai niinpä ovatkin, luin sen jostakin”, Curtis myönsi. ”Luuletko että löydämme veljesi ennen iltaa?” [s.55]
Rotkoon satoi taas nuolia, mutta tällä kertaa toisesta suunnasta, ja se alkoi täyttyä niiden kovaonnisten ryövärien ruumiista, jotka olivat sattuneet nuolisateen tielle. Ryöväriarmeijan jousiampujat latasivat lisää nuolia, ja pari ryöväriä alkoi tulittaa kojootteja kivääreillä. Moni luoti osui maaliin, ja kojoottien ruumiit vierivät savuavan rotkon pohjalle ruumiiden sekaan. Curtis tuijotti kuolleita ja haavoittuneita, joita tuli koko ajan yhä enemmän, vaikka taistelu oli hädin tuskin edes alkanut.Meloy tekee myös kumarruksen Rowlingin terävän fantasiakirjallisuuden suuntaan esittämällä Sysimetsän kuninkaanlinnan hallintakoneiston kaikessa byrokraattisessa järjettömyydessään. Liian toiston myötä hallinnollisen epäkäytännöllisyyden kuvaaminen muuttuu kuitenkin vähän tylsäksi – tavallisen kansan asioita yksin ajavan, hihasta nykijöitä pakenevan virkamiehen jahtaaminen alkaa toistaa itseään aika äkkiä.
”Jalkaväki!” kojoottikomentaja karjaisi. ”ETEENPÄIN!”
Kauimpana seisseet jalkaväensotilaat marssivat jousiampujien ja muskettisoturien ohi ja yllättivät ryövärit, jotka olivat juuri kapuamassa loivaa rinnettä. Joukot iskivät yhteen korviahuumaavan metelin säestyksellä. Kuului sapeleiden kalinaa, äänekästä ulinaa, kiukkuista karjuntaa sekä luiden rutinaa. Curtis irvisti, häntä oksetti. Hän oli pitänyt tällaisia taisteluita romanttisina – kiitos historiallisten romaanien, joita hän oli viime aikoina lukenut –, mutta nyt kuvitelma alkoi rapistua. Todellisuus osoittautui paljon julmemmaksi. [s.153]
Meloy onkin lähtenyt tietoisesti sieppaamaan fantasiakirjallisuuden ykkösnimiltä ideoita omaan kertomukseensa, mutta lopputulos jää aika levottomaksi ja jotenkin tasapainottomaksi. Meloy hyppii lähinnä joko perheen pienimmille tai vähän varttuneemmille lukijoille suunnattujen materiaalien välillä kaikkea muuta kuin ongelmitta. Esimerkiksi Pixarin monitasoiset elokuvat, jotka tarjoavat parhaimmillaan samaan aikaan toimintaa lapsille ja viittauksia populaarikulttuurin helmiin aikuisille, suoriutuvat tästä hommasta huomattavasti tasapainoisemmin ja hallitummin. Sysimetsän lopputaistelun jälkeen seuraava tylsä politikointi ja hallituksen muodostamisen kuvaaminen eivät myöskään ole ihan paras tapa vauhdikkaan ja monipuolisen fantasiaromaanin lopettamiseen.
Ellisin upeat kuvitukset sitä vastoin herättävät Sysimetsän sankareineen komealla tavalla eloon. Runsaiden kuvitusten persoonallinen piirrostyyli henkii aivan omanlaistaan tunnelmaa. Harmi kyllä Otavan taittopuoli on onnistunut pilaamaan Ellisin hienojen värikuvien sijoittelun romaanin sekaan. Kiiltävälle paperille painetut piirrokset kun on taitettu tarinan varrelle niin, että niiden esittämä tapahtuma saattaa olla hyvinkin jäljessä kohdasta, jossa Meloyn teksti kulkee. Tämä saattaa olla makuasia, mutta se ei kyllä tunnu kovin tarkalta tai tyylikkäältä.
Sysimetsä on ongelmistaan huolimatta varsinkin loppuaan kohden hurjaksi ja jännittäväksi villiintyvä tarina, jolle jää odottamaan jatkoa, varsinkin kun jotkin tärkeät kysymykset jäävät toistaiseksi vaille vastauksia. Toivottavasti Maanalainen Sysimetsä ja Sysimetsän valtakunta tarjoavat esimerkiksi Pruen syntyperään liittyvien lisätietojen ohella myös tasapainoisempia ja yhtenäisempiä fantasiaelämyksiä.
Petter haaveilee siitä, että hänellä olisi joskus aikaa lukea Narnia-saaga loppuun.
Alkuteos: Wildwood: The Wildwood Chronicles, Book 1
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2011
Suomennos: Peikko Pitkänen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 518
Kansikuva: Carson Ellis, Sarah Hoy ja Markus Pyörälä
Lajityyppi: fantasia, seikkailu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti