Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Iida Rauman hieno ja runsas romaani Seksistä ja matematiikasta tarjoilee suorastaan loistavan lukuelämyksen, joka singahtaa Katja Ketun Yöperhosen ja Kari Hotakaisen Henkireiän rinnalle yhdeksi vuoden parhaista kotimaisista. On suoranainen vääryys, ettei tämä helmi päässyt edes kilvoittelemaan Finlandia-palkinnosta!

Berliinissä matemaatikkona työskentelevä, sosiaalisesti epävarma ja syrjäänvetäytyvä Erika joutuu heti romaanin alussa työkaverinsa Tomin raiskaamaksi. Pahoinpidelty ja tolaltaan oleva Erika palaa Suomeen ja yrittää tuttuun tapaansa paeta ongelmia ja muita ihmisiä laskemisen ja matematiikan pettämättömien ja varmojen sääntöjen pariin. Lapsinerona kasvaneen ja ensimmäisen tieteellisen artikkelinsa fuksivuonnaan julkaisseen Erikan rationaalinen ja kylmä maailmankuva kuitenkin murenee, sillä Tom on seurannut häntä Suomeen.

Erikan kotitalon rappukäytävässä tapahtuva väkisinmakaaminen tempaisee rajuudessaan ja yllättävyydessään lukijan mukaan Erikan tarinan kovaan maailmaan, joka on päähenkilön viileän rationaalisesta ajattelutavasta huolimatta arvaamaton ja häijy. Siksi Rauman suosima, vähän etäinen kuvaustapa toimii kalseudessaan ja surumielisessä sävyssään todella hyvin.

Matematiikan laitoksen henkilökunta oli juhlinut erään professorin eläköitymistä kauppakeskusten ja toimistojen valojen täplittämässä Mittessä. Ilta oli pitkä, ravintolaa seurasi baari ja toinen baari, eikä Erika ollut varma, missä vaiheessa Tom alkoi hakeutua hänen seuraansa ja lopulta laski käden hänen reidelleen. Erika ei ollut humalassa, hän ei pitänyt alkoholin kontrollia heikentävästä vaikutuksesta, mutta Tomin käsi oli raskas ja vähän nahkea, oli pitkä aika siitä, kun hän oli harrastanut seksiä, oli pitkä aika siitä, kun hän oli ylipäänsä ollut lähellä ketään. He menivät Tomin luo, tämä puhui lapsuudestaan nopeasti ja vähän sammaltaen niin, että Erika pelkäsi joutuvansa teeskentelemään koko yön sympaattista kuulijaa. Ahdistava koulu, uskovaiset sukulaiset, ensirakkautena matematiikkakerhon tyttö, joka vaikutti etäisen ihanalta, kunnes selvisi, että tämä oli ollut lähes kaikkien paitsi Tomin kanssa, IRC, ohjelmointi, shakkikerho. Erika haukotteli ja avasi hiuksensa, jotka olivat juhlan kunniaksi sileällä maantienvärisellä nutturalla. Tom pyyhkäisi suortuvan hänen poskeltaan, he suutelivat kömpelösti. Tomin suu maistui oluelta, kieli tunki liian syvälle Erikan kurkkuun, ja seksi tapahtui tekonahkasohvalla, jonka kauhistuttava materiaali hiersi Erikan takapuoleen punaisen ruhjeen. Erika ei tullut, ja Tom tuli sitäkin nopeammin tai mahdollisesti tämän erektio lopahti, Erika ei ollut varma, kummasta oli kyse. Joka tapauksessa hän vakuutteli, ettei se haittaa, toivotti hyvää yötä ja tilasi taksin aamuöisen kaupungin läpi kotiin. [s.24-5]

Rauman tyyli tuo mieleen Jhumpa Lahirin Kaiman kerronnan, joka vaikuttaa myös aluksi vähän ontolta, mutta pidemmän päälle korostaa päähenkilön omaa yksinäisyyttä, juurettomuutta ja voimattomuutta – tässä mielessä Rauman Erikassa ja Lahirin Gogolissa on hyvin paljon samaa.

Erika on kuitenkin vähän mitäänsanomaton mutta ehkä juuri siksi mielenkiintoinen päähahmo, jonka kivikkoinen taival tuo Rauman romaanin värikkään hahmokatraan yhteen. Erikan eloisan Annukka-kaverin ja Erikan kehitysvammaisen pikkusiskon Emilian niin taiteisiin kuin eläintenhoitoon liittyvät ajatukset törmäävät romaanin aikana Erikan omaan päänsisäiseen karuuteen niin tehokkaasti, että Erikan oma tylsyys ja järkevyys eivät tunnukaan tylsiltä. Ne tarjoavat estyneen ja pelokkaan ihmisen näkökulman maailmaan, josta toiset nauttivat täysin rinnoin. Näin Rauma onnistuu hienosti kuvaamaan Erikan yksinäisyyttä, joka ei huku ylianalyyttisyyden alle vaan kalvaa koko tämän elämää.

Hän käänteli puhelinta kädessään, tunnusteli sen kiiltävää pintaa ja yritti näyttää asiaankuuluvan tyytyväiseltä. Koppakuoriainen, hän ajatteli eikä halunnut sitä. Hän ajatteli, ettei mitään maailmassa halunnut yhtä vähän. Mutta hän ei tiennyt, miten voisi kieltäytyä loukkaamasta Henrikiä. Puhelimen kalleus teki kaikesta pahempaa. Jos Henrik välttämättä halusi antaa hänelle jotain, miksei tämä ostanut kukkia tai suklaalevyä, miksi jotain sellaista, mitä Erika ei voinut maksaa takaisin? Tahtoiko Henrik hänen tuntevan, että hän jäi jotain velkaa? Erikan rahat olivat vähissä, ja jos hän jotain inhosi vielä enemmän kuin lahjan vastaanottamista, niin sellaisen antamista. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä Henrik piti, hän ei ikinä keksisi mitään, ei varsinkaan mitään, mikä olisi verrattavissa puhelimeen, hänellä ei yksinkertaisesti ollut tarvittavaa rohkeutta, mielikuvitusta, sosiaalista silmää.
   Toki hän voisi ottaa Erikiltä suihin, hän ajatteli Henrikin lukiessa ääneen puhelimen käyttöohjetta. Ehkä hän voisi tehdä niin jo kahvilassa, kenties polvillaan vessan lattialla, mikäli siellä ei ollut kovin märkää ja ehkä vaikka olisi? Suihinotto oli sikäli käytännöllinen vaihtoehto, ettei hänen tarvitsisi murehtia, kostuisiko hän riittävästi seksiin ja kehittelisikö hän kitkaisen penetraation seurauksena epämiellyttävän kutinan ja hiivatulehduksen niin kuin oli jo kerran käynyt. Ei, vaginaalinen seksi oli vaikeaa ja epävarmaa, Erika ajatteli, ikinä ei voinut luottaa, että keho toimi niin kuin piti. Parempi ottaa suihin tai tehdä kädellä, mieluummin ottaa suihin, olihan hän juuri saanut Henrikiltä lahjan, sitä paitsi vessan lattialle polvistuminen saattaisi olla kiihottavaa, kieltämättä se kuulosti alentavalta, etenkin jos lattia oli likainen.
   Erika kääri puhelimen takaisin paperiin ja pisti sen laukkuunsa.
   ”Ei ois todellakaan tarvinnut”, hän sanoi. [s.115-6]

Rauma myös kuljettaa Erikan tarinan mukana matemaattisia pohdintoja, jotka leikkaavat keskelle nopeasti etenevää tarinaa. Välillä ainakin allekirjoittaneen hilseen yli menevät pohdinnat universumin laajuudesta ja matemaattisten nerojen korkealentoisista ajatuksista kuitenkin soljuvat tarinassa mukavan luontevasti. Ne tuovat vaihtelua tarinaan ja osoittavat omalla kiusallisella tavallaan jälleen sen, miten yksin Erika on ajatustensa kanssa – vähemmän matematiikasta ymmärtävälle lukijalle tulee aika äkkiä orpo olo niiden kanssa!

Seksistä ja matematiikasta -romaanin toisena päähenkilönä nähdään sukupuolensa mieheksi korjannut Tuovi, jonka tarina ja vaikeudet eivät heti tempaa mukaan samalla tavalla kuin Erikan koitokset.Planeettamme kohtalosta pröystäilevästi elävälle perheelleen nalkuttava Tuovi tuntuu turhan epämääräiseltä ja rasittavalta hahmolta.

Tuovi on sukupuolenkorjausoperaatiostaan huolimatta Erikaa paremmin sinut itsensä kanssa, mutta kaipaa toista ihmistä lähelleen niin paljon, että on valmis mihin tahansa. Kun Tuovi sitten lopulta heittäytyy suhteeseen tasapainottoman Janetten kanssa, lukija arvaa heti, ettei tuossa voi käydä hyvin. Vääjäämättä huonosti päättyvä ihmissuhde on koskettavaa ja todella surumielistä luettavaa, ja rinnassa saa sykkiä melkoinen kivenmurikka sydämenä, elleivät Tuovin kokemat kaipuu ja pettymys vihlaise syvältä.

Rauman transsukupuolinen toinen päähenkilö paljastuukin lopulta todelliseksi helmeksi, joka tuntuu kipuiluineen syvälliseltä ja mielenkiintoiselta hahmolta. On myös hienoa, että Rauma ei tee Tuovin korjatusta sukupuolesta missään vaiheessa hahmon tärkeintä piirrettä tai motiivia. Ilmeisesti Tuovin läpikäymästä prosessista on kulunut tarinan alkaessa aikaa jo melkoisesti, ja Rauma keskittyy kuvaamaan ennen kaikkea Tuovin rakkaudenkaipuuta ja yksinäisyyttä. Sen kuvaaminen on mielenkiintoista, aitoa ja herkkää luettavaa.

Rauman hienostunut ja vivahteikas tapa käsitellä päähahmojaan saakin lukijan lopulta unohtamaan, että Erikan hahmo on päällisin puolin varsin kliseinen nörttityttö. Tämä saattaa alussa ja varsinkin Erikan opiskelijavuosista kertovissa jaksoissa häiritä tarinasta nauttimista, kun Erika vaikuttaa kliseekasalta. Rauma kuitenkin onnistuu yllättämään epäilevän lukijan ja taikomaan hahmostaan kieltämättä vähän ärsyttävän mutta uskottavan ja elävän hahmon, jonka outoudet edellä oleva lainaus tuo esille.

Seksistä ja matematiikasta ei kuitenkaan keskity pelkästään Tuovin ja Erikan edesottamuksiin, vaan teoksen maailmaan mahtuu pohdintoja useista muistakin teemoista – Rauma ammentaa romaaniinsa sisältöä esimerkiksi sisaruudesta, evoluutiosta ja ihmisen roolista planeettamme kehityksessä ympäristökatastrofien osalta, koirista, vammaisuudesta, yliluonnollisista ilmiöistä, yliopisto-opiskelemisesta krapula-aamuineen, matematiikasta, sairaalloisesta kostonhimosta ja taiteista.
Lukumääräisesti runsaat teemat kietoutuvat toisiinsa harvinaisen tyydyttävällä tavalla eivätkä jää roikkumaan ilmaan. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii salaperäinen koirapoika, jota Erikan kehitysvammainen, koirista pitävä Emilia-sisko näkee unissaan ja pelkää. Vähän irralliselta vaikuttavan aaveen tarkoitusperät kuitenkin selviävät teoksen loppupuolella yllättävällä tavalla, joka laajentaa romaanin tarinaa kohti uusia, mielenkiintoisia sivuteitä.

Sivujuonteisiin jumiin jääminen ei olekaan Rauman romaanin ongelma, vaan sen varsin kiivas vauhti ja eri teemojen välillä poukkoileminen tuntuu alussa vähän levottomalta. Kunhan tarinan rytmiin pääsee mukaan, sen runsaudesta oppii nauttimaan. Vauhdikkuus ei tee Seksistä ja matematiikasta -romaanista myöskään liian synkkää, surullisiin juonenkäänteisiinsä jumittuvaa surkeudessa vellomista, vaan kuljettaa Erikaa, Tuovia ja lukijaa rohkeasti koko ajan eteenpäin.

Seksistä ja matematiikasta on melkoinen yllätys vielä hieman tuntemattomaksi jääneeltä Raumalta. Romaanin syvällinen ja tarkka mutta toisaalta myös monipuolinen ja vauhdikas kokonaisuus tarjoaa uskomattoman lukuelämyksen, jota ei kannata ohittaa.

Petterille lukion lyhyt matematiikkakin oli ajoittain turhan korkealentoista.

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2015
Kustantaja: Gummerus
Sivumäärä: 474
Kansi: Tuomo Parikka
Lajityyppi: kollaasiromaani
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Colin Meloy, Carson Ellis: Sysimetsän valtakunta

Colin Meloyn kynäilemä ja Carson Ellisin kuvittama Sysimetsän kronikat -fantasiatrilogia on tarjoillut viihdyttävää mutta vähän persoonattomaksi jäävää fantasiaa. Sarjan päätösosa Sysimetsän valtakunta ei pane yhtään paremmaksi vaan jää valitettavasti kolmikon heikoimmaksi lenkiksi.

Sysimetsän valtakunta käynnistyy suoraan Maanalaisen Sysimetsän tapahtumien jälkimainingeista ja seuraa kaikkiaan kolmea suurta tarinalinjaa. Sankaritar Prue ja tämän toveri Curtis ovat joutuneet erilleen toisistaan ja yrittävät pärjätä omilla tahoillaan: Prue tekee parhaansa löytääkseen toisen leluntekijän ja näin herättääkseen sekasortoon vaipuneen Sysimetsän oikean hallitsijan, kerran jo kuolleen ja robotiksi muutetun Aleksei-prinssin henkiin.

Curtisin siskot Rachel ja Elsie puolestaan piileskelevät sotatantereeksi muuttuneella teollisuusalueella, ja sitä hallinnoiva Brad Wigman yrittää saada näppinsä kiinni Sysimetsän luonnonvaroihin. Ennen pahan teollisuuspampun pysäyttämistä Rachelin, Elsien ja muiden orpolasten on pelastettava vangitut ystävänsä Wigmanin päämajana toimivasta korkeasta tornitalosta – uskaliaaseen operaatioon on kuitenkin luvassa apua niin tyhjästä ilmestyviltä ranskalaisilta vastarintaliikkeen miehiltä kuin orpokotia rautaisella kädellä luotsanneelta, sittemmin seonneelta Joffrey Unthankilta. Ellis pitää kuvituksineen jälleen huolta siitä, että persoonalliset hahmot pääsevät esille hienon toteutuksen kera.

Samaan aikaan Sysimetsän Toukoneidoksi valittu Zita saa eteensä eriskummallisen tehtävän, kun kärsivä henki pyytää tätä keräämään henkiinmanaamiseensa tarvittavia tavaroita. Hyvä tarkoittava Zita tajuaa kuitenkin liian myöhään herättävänsä Sysimetsä-ykkösosan pahiksen, leskiruhtinatar Aleksandran takaisin elävien kirjoihin hämmentämään soppaa entisestään.

Vaikka Meloyn kunnianhimo on selkeästi kasvanut Sysimetsän kronikoiden osien kirjoittamisen myötä, onnistuu myös toteutus pysyttelemään miehen visioiden tasolla. Tarinalinjoista tärkeimmät toimivat ja kulkevat luontevasti eteenpäin – Pruenkin edesottamuksia jaksaa taas seurata, kun tämä on erotettu rasittavasta Curtisista.

Mukana on runsaasti mielenkiintoisia fantasiaelementtejä, joista lukisi enemmänkin ja joiden rohkeampi käyttäminen olisi tehnyt koko fantasiatrilogiasta huomattavasti persoonallisemman ilmestyksen. Esimerkiksi uhrejaan aivoihin luikertelevalla sienellä (!) huumaavat Synodi-kultin jäsenet saavat aivan liian vähän huomiota.

Rachelin, Elsien ja vastarintaliikkeen jäsenten soluttautuminen Wigmanin torniin on puolestaan jännittävää luettavaa, eikä räjähtävä pakomatka tornista Unthankin ja Wigmanin välienselvittelyllä varustettuna ole sekään hassumpaa luettavaa. Tiivis toimintajakso Sysimetsän valtakunnan keskellä raikastaa ja piristää muuten perinteisen fantasiamaailman loppurähinöitä sekä hahmojen kiusallisen kökköä sanailua.

”Kuka sinä olet?” Michael tivasi. ”Ja mitä sinä teet täällä Teollisuusalueen laitamilla?”
”Kuulkaas nyt”, mies sanoi. ”En minä ole teille mikään uhka. Minähän olen teidän puolellanne!””Hiljaa”, Michael kivahti. ”Vastaa kysymykseen.”
Mies huokaisi syvään ja sanoi: ”Nimeni on Nico. Nico Posholsky.” Hän vilkaisi lapsiin kuin seuraavaa lausettaan harkiten. ”Kuulun Chapeaux Noirsiin.”
”Ai mihin?” älähti Elsie, joka oli tunkenut siskonsa viereen aivan joukon eteen. Hän vilkuili vierustovereitaan. ”Mitä hän oikein sanoi?” Elsie kysyi.
”Se taisi olla puolaa”, joku orvoista arveli.
”Ei vaan ranskaa”, oikaisi Rachel, joka oli opiskellut sitä vuoden verran.
”Ahaaaaaa”, väkijoukko henkäisi ihaillen.
”Se tarkoittaa mustaa kakkua”, Rachel jatkoi omahyväinen hymy huulillaan.
”Ei vaan mustia hattuja”, tuoliin sidottu mies korjasi. ”Se tarkoittaa mustia hattuja.” [s.79-80]

Sysimetsän valtakunnan suurimpina heikkouksina ovat naiivin hölmö Zita ja kostonhimoinen, muratiksi itse muuttunut Aleksandra, jonka kerrostalon kokoiset murattikloonit runnovat Sysimetsää romaanin lopussa. Zita ei ole järin kiinnostava hahmo, vaikka tämä onkin menettänyt äitinsä traagisesti ja päättää sitten jonkin keittiöpsykologiaprojisoinnin myötä auttaa poikansa menettänyttä Aleksandraa palaamaan Sysimetsään.

Näin ontuvasti perusteltu Aleksandran paluu on päälleliimatun oloinen juonne tarinassa, eikä Meloy yksinkertaisesti osaa ottaa kuviosta tarpeeksi irti saadakseen sitä kantamaan. Tästä kertoo myös se, että Aleksandran ja Aleksein odotettu ja pelätty kohtaaminen romaanin loppupuolella ei oikeastaan lopulta muuta tai ratkaise mitään. Aleksandran paluu tuntuu turhan paljon vanhan, hyväksi havaitun materiaalin kierrättämiseltä ja mielikuvituksettomalta. Niljakkaat Joffrey Unthank ja Brad Wigman kyllä osoittivat, että Meloy osaa luoda mielenkiintoisia, uusia konnia, eikä nyt viimeisessä osassa olisi ollut mitään syytä alkaa ujostella!

Kokonaisuutena Sysimetsän kronikat on ollut melkoista laadullista vuoristorataa, vaikka Meloy on kehittynyt kirjoittajana ja tarinankertojana. Siksi onkin harmillista, että viimeisen osan viime hetkillä tapahtuva romahdus jättää todella pahan jälkimaun Pruen ja muiden seikkailuista. Vaikka Meloyn hahmot eivät olekaan fantasiakirjallisuuden terävintä kärkeä, Sysimetsän kronikoiden rentoa ja lapsekkaan riehakasta meininkiä jää kyllä omalla tavallaan kaipaamaan. Harmi vain, että loppuhuipennus jäi tällaiseksi lässähdykseksi.

Petter ei ole koskaan ollut spiritismi-istunnossa.

Alkuteos: Wildwood Imperium: The Wildwood Chronicles, Book 3
Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2014
Suomennos: Peikko Pitkänen
Kustantaja: Otava
Sivumäärä: 576
Kansikuva: Carson Ellis, Dana Fritts ja Markus Pyörälä
Lajityyppi: fantasia, seikkailu
Mistä saatu: kirjastosta lainattu

Zadie Smith: Kauneudesta

Jostain syystä minulla oli suuria hankaluuksia aloittaa Zadie Smithin romaania ja päästä sisään sen maailmaan. Sata ensimmäistä sivua tuntuivat suorastaan suossa taapertamisella, mutta kun vihdoin pääsin kirjaan sisään, se jysähti ja lujaa. Smithin Kauneudesta on runsas kertomus muun muassa moraalittomuudesta, perherakenteista, monikulttuurisuudesta ja anteeksiannosta. Romaani keskittyy kahteen hyvin erilaiseen akateemiseen perheeseen, joiden tiet kohtaavat moneen otteeseen. Howard Belsey ja Monty Kipps ovat molemmat Rembrandt-tutkijoita sekä brittejä, eivätkä he ymmärrä toistensa erilaisia maailmoja: Belseyn perheen liberaali ja ateistinen maailmankuva ei voisi olla kauempana Kippsien konservatiivisesta ja uskovaisesta elämäntyylistä.

Sattumusten kautta perheiden tiet risteävät useampaan kertaan. Jerome Belsey asuu hetken Kippsien luona Englannissa harjoittelunsa takia ja rakastuu tulisesti Kippsin tyttäreen Victoriaan sekä ihannoi perheen uskonnollisuutta. Hääaikeista huolimatta suhde kaatuu perheiden helpotukseksi, ja Jerome palaa Yhdysvaltoihin. Hieman myöhemmin Monty kutsutaan luennoitsijaksi Wellingtonin yliopistoon, jossa Howard myös sattumoisin opettaa, ja Kippsin perhe muuttaa Yhdysvaltoihin. Perheiden väliset suhteet monimutkaistuvat ja kietoutuvat yhteen niin yliopistomaailmassa kuin henkilökohtaisellakin tasolla.

Suhteita kahden perheen sisällä syntyy monenlaisia, niin vilpittömiä kuin perheitä rikkoviakin. Jeromen ihastus Victoriaan on niistä pienin ja vähäpätöisin. Parasta Smithin romaanissa onkin henkilökuvaus: sekä Kippsin että Belseyn perheenjäsenet ovat mielenkiintoisia mutta samalla vähän luotaantyöntäviä hahmoja. Howard on jääräpäinen, välinpitämätön mies, joka välittää akateemisista kiemuroista enemmän kuin perheestään, ja jota ei tunnu kiinnostavan muut kuin omat tarpeet. Välillä Howard herää todellisuuteen, mutta suurimman osan ajasta mies tuntuu olevan aivan käsittämättömän pihalla häntä ympäröivästä elämästä. Howardin moraalinen lipsuminen hajottaa perhettä paljon enemmän kuin hän kuvitteleekaan, mutta silti mies toivoo saavansa ajattelemattomat tekonsa anteeksi.

“Kuule”, Howard sanoi päättäväisesti, ja mitä selvemmin Kiki tunsi hänen myötätuntonsa haihtuvan, sitä kovempaa hän ulvoi. “Yritän olla niin rehellinen kuin osaan. Jos haluat tietää, niin ilman muuta fyysisyydellä on oma sijansa. Sinä olet… Kiki, olet muuttunut kovasti. Enhän minä välitä, mutta --”
“Panin elämäni peliin sinun takiasi. Panin elämäni peliin.”
“Ja minä rakastan sinua. Olen aina rakastanut. Mutta en suostu käymään tätä keskustelua.”
“Mikset voi kertoa minulle totuutta?”
Howard siirsi olkalaukkunsa oikeasta kädestä vasempaan ja avasi etuoven. Hän oli taas asianajaja, selitti monimutkaisen jutun yksinkertaisessa muodossa epätoivoiselle, yksinkertaiselle päämiehelle, joka ei noudattanut hänen neuvojaan.
“On totta, että miehet -- kauneus vetoaa heihin… ei se mihinkään häviä, tämä… tämä kauneuden merkitys maailmassa vallitsevana fyysisenä realiteettina -- ja ilman muuta se on kahlitsevaa ja se taannuttaa… mutta se on totta ja… en tiedä, miten muuten selittäisin sen mitä--”
“Häivy silmistäni.”
“Hyvä on.” [s. 209]

Howardin vaimo Kiki puolestaan on vahva, utelias ja lempeä nainen, mutta hän tuntuu kadottaneen itsensä avioliittoonsa ja perheeseensä. Tytär Zora on intellektuelli, kunnianhimoinen, koppava ja näsäviisas, joka pyrkii pääsemään eteenpäin akateemisella urallaan. Perheen nuorin lapsi Levi puolestaan etsii itseään yhteiskunnan reunamilla olevista nuorista, vaikka hän joutuu tällöin esittämään jotakuta muuta kuin hän todellisuudessa on.

Monty Kipps on jyräävä, periksiantamaton ja ylimielinen mies, joka hallinnoi perhettänsä selkein ottein. Hänen vaimonsa Carlene puolestaan on erikoinen nainen, jota Monty tuntuu piilottelevan muulta maailmalta. Kiki kuitenkin ystävystyy yllättäen impulsiivisen ja hauraan naisen kanssa, ja ystävyys aiheuttaa uudenlaisia kiemuroita perheiden välille. Tytär Victoria taas on epävarma ja eksyksissä oleva nuori nainen, joka seksikkyydellä pyrkii etsimään paikkaansa ja saamaan hyväksyntää kyseenalaisin tavoin.

Smith kuvaa taitaen Kikin ja Howardin, vanhan avioparin suhdetta. Miten kriisi ravistelee, miten erilaiset tunteet kilpailevat ja miten vanha rakkaus pilkistää kriisin keskellä. Miten Howard näkee vaimonsa ja miten Kiki tutkailee miestään, miten välähtelevät muistot vaikuttavat käytökseen. Älykäs, akateeminen ja menestynyt ihminen voi olla pieni ja moraaliton. Kuinka helppoa on murentaa vuosikymmenten suhde muutamien sekuntien päähänpistolla.

Kauneudesta on taitava paketti. Henkilökuvausta tukee rikas kieli, ja kommunikaation toimimattomuuden kuvaaminen on ironisella tavalla nautittavaa luettavaa. Henkilöhahmot etsivät kukin omaa polkuaan omilla tavoillaan, kukin enemmän tai vähemmän epäonnen kautta. Mielestäni tuhdin romaanin langat punotaan taitaen yhteen, mutta jäin kaipaamaan vielä voimakkaampaa loppukliimaksia. Jotenkin romaanin runsaus vaatisi minusta vahvempaa lopetusta: Kauneudesta on kaunis ja inhimillinen tarina, joka kuitenkaan ei ole mitenkään tajuntaa räjäyttävä.

Jennin marraskuuta piristi Kauneudesta-romaanin kansien herkulliset värit.

Alkuteos: On Beauty

Alkuperäinen ilmestymisvuosi: 2005

Suomennos: Irmeli Ruuska

Kustantaja: WSOY

Lajityyppi: perheromaani, psykologinen romaani

Sivumäärä: 438

Päällys: Elina Warsta

Mistä saatu: lahjakirja